24.5.2017

Sisko vinkkasi matkalukemista

Ihan vaan reissuelämää... No ei vaiskaan. Tämän viikon olen ihan kiltisti kotimaan kamaralla ja huomennahan sitä on peräti oikein vapaapäivä! Ja tiistaina ehdin peräti yhteen blogitapahtumaankin, mutta siitä lisää tuonnenpana.

Nyt kun on terassikin uusittu, grilli päivitetty erinäisten kuljetusseikkailujen jälkeen, on hyvä hetki vilkaista road- tai tässä tapauksessa kai "air" trippien viimeisintä lukulistaa.

Lentokoneessa ja hotelleissa ennen nukahtamista sitä tulee usein luettua jotain vähän kevyempää, kuten vaikka dekkareita tai fantasiaa. Siskon suosituksesta olen tarttunut tässä kuussa useampaankin kirjaan ja viimeisimmällä reissulla huomasin lukevani jonkinlaista fantasiadekkaria...


C.J.Archer :
 The Watchmaker's Daughter, 
The Mapmaker's Apprentice ja 
The Apothecary's Poison
Ostoksia Kobosta 

Cowboy meets Victorian lady ? Siis, oikeasti? Jo ajatuskin saa naureskelemaan. Sitten kun soppaan heitetään vielä eri ammatinharjoitukseen liittyvä taikuus ja sitä kuollakseen pelkäävät ammattikillat, ollaankin vielä ihan toisella tasolla.

Indian isä on juuri kuollut, sulhanen hylännyt hänet ottaen haltuunsa isän kelloliikkeen jättäen Indian ilman tuloja, kotia ja matkalle sillan alle. Sitten India törmää salaperäiseen Matthew Glass:iin, amerikasta Lontooseen saapuneeseen herrasmieheen, jolla on on hämärä menneisyys ja päähänpinttymänä löytää eräs tietty kelloseppä. Saadakseen edes hengähdystauon ongelmistaan India suostuu työtarjoukseen auttaa kellosepän etsinnässä. Tunteehan hän suurimman osan Lontoon ammattimiehistä ja on maagisen hyvä kellojen kanssa itsekin.

Tarina jatkuu sitten pelottelulla ja sen sellaisella ja vähitellen taikuuskin astuu kuvaan, vaikkei realistinen India tahdokaan siihen millään uskoa. Toisessa kirjassa autetaan poliisia etsimään kadonnutta kartanpiirtäjien oppipoikaa. Kidnappaaja osoittautuu tietysti häikäilemättömämmäksi ja vaarallisemmaksi kuin alkuun kuviteltiin. Kolmannessa kirjassa taas Matthew joutuu epäillyksi apteekkarin murhassa ja pitäähän hänen nimensä puhdistaa.

Pidän Indiasta. Hän on itsenäinen ja tehokas menettämättä naisellisuuttaan. Matthew nyt on aika tyypillinen tumma, komea ja salaperäinen, mutta no... sellaisia sankareita aina tarvitaan. Eikä miestenvaatteisiin pukeutuva ja Coltiaan heilutteleva ystävätär ole tylsä ja toki joukkoon kuuluu pari uutta ja uskollista ystävääkin valmiina aina auttamaan tutkimuksissa. Oman suolansa tarinaan tuo myös Matthew'n hivenen höpsähtänyt aatelinen täti.

Nämä kirjat ovat sopivan kevyitä ja kuitenkin hyvin kirjoitettuja viihdyttämään pidemmilläkin lennoilla. Niistä löytyy romantiikkaa, pikkuisen jännitystä ja ennen kaikkea mukavan kiermurainen juoni. Kelpo viihdettä siis ja mikä tärkeintä, ne läpäisivät kuuluisan "kolmen osan testin" eli luin sarjan kolme ensimmäistä osaa pahemmin kyllästymättä... Neljäs ei ole tainnut vielä ilmestyä, joten tarinan jatko (Saavatko he lopulta toisensa? Löytyykö oikea kelloseppä) on vielä hämärän peitossa. Sen verran jäi kutkuttamaan, että kaipa sekin osa pitänee sitten ilmestymisensä jälkeen hankkia luettavaksi. Lentojakin taitaa riittää vielä näkyvissä olevalle lähitulevaisuudelle.

19.5.2017

Kesäsalaattia



Lontoosta toin tuliaisina peräti teetä ja pari ruokalehteä hätäisesti lentokentältä ostettuina. Kannatti. Isäntä selaili eilen illalla vähän aikaa Delicious-lehden erikoisnumeroa kasvisruoasta ja tänään saatiin vasikankyljysten kaverina herkullista kesäsalaattia.

Vesimelonia, kurkkua, kirsikkatomaatteja, basilikaa ja mozzarellaa. Sen kummempaa reseptiä ei tähän tarvita. Leikellään vaan palasiksi. Lisätään pikkuisen pippuria, jos meili tekee. Kastikkeeksi vaikka hitunen balsamico-siirappia (valmiina pullosta).

Kyllä lehtien lukeminen kannattaa tai no tässä tapauksessa, lehden tuominen toisen puoliskon luettavaksi.

Ja lopuksi vielä lemppariani eli seljankukkajuomaa. Että voikin olla kesäistä ja hyvää! Juuri sopivaa tämän kevään ensimmäiselle todellisen kesäiselle päivälle.

Malja auringolle!


18.5.2017

Kartanoromantiikkaa työmatkalla


River Thames, auringonlasku ja joutsenpariskunta - eikös kuulostakin aivan romanttisen romaanin loppuluvulta?

Kaunistahan tuo oli, mutta kovin romanttisesta matkasta ei olllut valitettavasti kyse. Tuli nimittäin vietettyä muutama päivä Heathrown vieressä lentokenttähotellissa... paitsi yhtenä iltana. Silloin pääsimme Windsoriin Oakley Courtiin viettämään barbeque-iltaa.




Hotelliksi muunnettu Oakley Court vei kaltaiseni anglofiilin kartanoromantiikan unelmatunnelmiin. Kyseessä on aivan mahtavan kaunis paikka Thames-joen rannalla. Ihan kuin olisi suoraan kävellyt romaaniin.

Kartanorakennuksessa itsessään emme aikaamme viettäneet, vaan pääsimme oikein perienglantilaiseen joenvarsipiknik-meininkiin - tosin vähän modernisoituna, katoksen alla sateensuojassa ja grilliherkkuja nautiskellen.



Eikä herkuttelu hyvässä seurassa katoksen alla ollut yhtään huonompi tapa tutustua eri puolilta Eurooppaa paikalle lentäneisiin kollegoihin. Puutarhapelit viihdyttivät ja miten englantilaiset mansikat voivatkin olla aina niin hyviä? 

Pikkuisen boheemi tunnelma oli omiaan pitämään keskustelua yllä ja nauru raikui! 


Englanti on aina ollut yksi suosikkimaistani ja tästä illasta jäi mukava muisto. Tuonne pitää joskus palata. Ei se ole edes pahan matkan päästä - puolisen tuntia kesti lentokenttähotellista. 

Tällaisia tunnelmia tänään. Nyt pysyn kotimaisemissa sentään viikon verran. Toivottavasti saamme viimein hankkimamme uuden grillin kotiin (ensimmäinen kotiinkuljetettu olikin ihan eri kuin tilattu) ja terassikin pitäisi tässä välissä uusia.

Niin, eikä tästä blogista ole edelleenkään tarkoitus tehdä matkablogia - kunhan nyt on pieni reissusuma meneillään.


14.5.2017

Mekko meni taululle

Luin Aila Meriluodon elämäkerran ja kiinnostuin. Minä olen kamalan huono lukemaan runoja. En itse asiassa lue niitä koskaan, mutta mielenkiintoisen henkilön elämästä ja ajatuksista kirjoitettua proosaa ahmin innoissani. Elämäkerrasta tajusin niitä löytyvän Meriluodonkin tuotannosta.

Mekko meni taululle löytyi myös äänikirjaversiona. Mikäs sen sopivampaa kuunneltavaa hotelli-iltoihin ennen nukkumaanmenoa kuin suomalaisen runoilijan tilitys lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Hauskasti tämä myös osuu tuohon samaan "aikakausisumaan", josta jo vähän kirjoittelinkin.

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle 
lukija: Seela Sella
Oma ostos Elisa Kirjasta (vieläkin 6,90€, jos kiinnostaa)

Aila Meriluoto on selvästi ollut erityisihminen jo lapsesta saakka. Ujo, sulkeutunut, kirjoihin uppoutuva ja runoja kirjoittava tyttö oli outolintu maalaiskunnassa. Elämä ei kai siis ollut helppoa, eikä ainakaan muuttunut helpommaksi sotien myötä.

Oli jännä lukea kuvausta lasten leikeistä ja lapsiryhmän "poliittisista" juonista ja valtasuhteista. Niitä kai on aina, mutta Meriluodon käsittelyssä ne muuttuivat kuin kuvaukseksi jostain vakoojaromaanista. Jotenkin tarinasta myös henki lapsen valtaisa kokemus aikuisille ehkä vain ohimenevistä tilanteista. Viime aikoina olen lehdistäkin lukenut siitä, miten aikuisen kommentti voi joko kantaa vuosia tai lytistää loppuelämäksi. Aila-tytölle kerrottiin usein, miten hän oli laiha ja mitätön - ei kai sellainen voi olla vaikuttamatta?

Kauhealta kuulosti sekin, että Ailaa ja hänen sisaruksiaan piiskattiin säännöllisesti, lapsen kokemuksen mukaan koko ajan. Silti vanhemmat olivat rakkaita, eikä lapsuuden kuvaus kuulosta mitenkään painajaiselta. Samoin pommitukset ja niiltä suojaan juokseminen kuulostavat pelottavilta, ehkä juuri siksi, että niistä kerrotaan niin osana arkea. Kaikkeen tottuu.

Tekstinä Mekko meni taululle on runollista, vähän polveilevaa, rönsyilevää ja ilman selkeää rakennetta. Onhan se runoilijan kirjoittamaa. Tarina koostuu enemmänkin välähdyksistä, kohtauksista , yksittäisistä muistoista, kuin kronologisesti etenevästä juonesta, vaikka Aila toki kirjan aikana kasvaakin nuoreksi neidoksi. Rakenne teki kirjasta minun mielestäni äänikirjaksi todella hyvin sopivan Vaikka kuuntelin pätkissä ja välillä jouduin palaamaan takaisipäin nukahdettuani hotellin hiljaisuuteen kesken torkku-ajan, ei mikään mennyt sekaisin ja pysyin mukana.

Lukijana Seela Sella on (tietysti) omaa luokkaansa. Hänen äänensä sopi varsinkin tähän kirjaan ihan mahtavasti ja eloisa, muttei liian näyttelevä lukutapansa loi nuoren Ailan eläväksi mieleen.

Kaikkiaan Mekko meni taululle hyppää sekä kirjana että äänikirjan kuuntelukokemuksena  suoraan suosikkieni joukkoon. Tykkäsin, vaikka vähän lievää dramaattisuutta ja ajan ajatustapoja vierastinkin. Erilaisuus toi kuunteluun oman mielenkiintonsa.

13.5.2017

Matkalaisen kuvakimara - Köpiksessa oli ihan kivaa työmatkallakin


Se on ollut pientä haipakkaa tässä viime aikoina. Kirjoja on tullut luettua lähinnä lentokoneessa, ruoka rajoittunut hätäisiin myslipatukoihin tai liikepäivällisiin ja ajatusten pääpaino liikkunut työasioissa. Toki sitä työmatkallakin välillä hetken hengähtää. Tällä viikolla käväisin Kööpenhaminassa ja kyllä Hellerup on hienonäköistä seutua. Ottaisin ilomielin minkä tahansa hotellin lähikatujen taloista omakseni, kunhan joku muu maksaisi ylläpidon :-)

Työmatkallakin on kiva levätä miellyttävässä ympäristössä ja Hellerup Park Hotel totisesti tarjosi sellaisen. En ole vuosiin ollut yhtä prinsessamaisissa tunnelmissa...


Huoneen hempeys oli pikkuisen pettävää, sillä noin muuten hotelli oli ennemminkin vahvoja värejä ja pikkuisen outoakin otetta. Varsin viehättävä. Marilyn Monroe oli muuten kerroksessani teemana muutenkin kuin vain makuuhuoneen taulussa... Jonkinlaista filmitähti- tai roolitematiikkaa olin ehkä havaitsevinani muutenkin.


Illalla siis viihtyi hotellissa - kirjan tai läppärin parissa vähän tilanteesta riippuen. Tosin päivän palavereissa istumisen jälkeen pieni happihyppely on paikoillaan, illallisesta puhumattakaan.


Hotellin vieressä oli mukava pieni puisto, jossa käväisin happihyppelyllä. Siellä oli museo, mahtava lasten leikkipaikka (olisikin ollut kuopus mukana), pari joutsena ja yksi utelias lintu, jonka Instan puolella yksimielisesti nimesimme haikaraksi.

Jotenkin kiemurtelevat polut ja pienet valkoiset sillat alkoivat kävelyn aikana edustamaan minulle sitä tanskalaista mukavuutta ja rentoutta. Vastaan tuli poikkeuksetta rauhallisesti käveleviä ihmisiä nurmikkoa nuuskivine koirineen. Kukaan ei juossut lenkkiä hikipäässä, eikä kellään näyttänyt olevan kiire. Mukavaa. Siihen rytmiin oli mukava itsekin asettautua.

Puistossa olisi ollut museokin (ylin kuva), mutta häpeäkseni täytyy tnnustaa, etten edes harkinnut sinne menemistä. En edes tiedä,mitä museosta olisi löytynyt. Oli liian nälkä ja suuntasin hotellin vierestä löytyvää sushipaikkaa kohti.




Eikä sushi ollutkaan yhtään hullumpi idea. Tuolla annoksella tuli vatsa täyteen ja mieli hyrisi tyytyväisyydestä.


Työmatkallakin voi siis olla kivaa, vaikkakin ehkä hieman yksinäistä. Onneksi sentään puhelinyhteydet toimivat. Videopuhelulla pääsi mukavasti mukaan äitienpäivän päiväkotijuhlintaankin. Olisikin ollut ihan katastrofi, jollei olisi onnistunut - minulle siis. Poika kuulemma oli ihan tyytyväinen isänkin osallistumiseen.

No, huomenna on virallinen äitienpäivä ja minä sentään iltapäivään saakka paikalla ihan livenä. Sitten taas mennään - I'll be off to London next...

9.5.2017

Juurikin juuresta ja Lailan lapset


Olen minä juurikokeiluja tehnyt aikaisemminkin. Kaikkein mielenkiintoisin lienee ollut Antti Tuurin Grantaan kirjoittamaan juurikuvauksen pohjalta aloittamani. Siinä on muuten tekstinä sellainen rakkaudenosoitus leivälle ja leipomiselle, että sen luettuaan on ihan pakko tehdä jotain. Vähintään voidella leivänpala ja maistaa. Itse juuresta tehdyt leivät olivat herkullisia, mutta kuten minun hoidossani juurille tuppaa käymään, ei Tuurijuurenkaan elinikä ollut kovin pitkä.

Juuren alkuun laittaminen on hieman työlästä ja tarkkuutta vaativaa. Vaikeaa se ei ole, mutta tässä härdellissä ajoitukset ja määrät menevät helposti sekaisin. Helpointa on, jos hyvän juuren saa jostain jo valmiina. Maku myös kehittyy ajan myötä, joten vanhemmalla juurella tulee maukkaampaa leipää.

Tämänhetkisen jääkaappiasukkini sain What's Cooking Finland - tapahtuman juuri-työpajasta. Satu Koivisto (Maku-lehden päätoimittaja, Gastronaatti-kirjan kirjoittaja - instassa @satu_koivisto) kertoi omasta juurileivonnastaan ja lähtiessä saimme kukin mukaamme aarteen purkissa eli pikkuisen juurta omaan käyttöön.


Vaikka juuri olisi ihan käyttövalmiskin, riittää jännitystä jatkossakin. Se ei nimittäin säily hengissä ruokkimatta (kukapa sitä...?) Niinpä meilläkin joka perjantai-ilta (tai työmatkan sattuessa lauantai-aamu) otetaan juuresta suurin osa pois purkista leipomista varten. Pohjalle jätetään puolen desin verran juura, (tai myönnetään, usein jää pikkuisen enemmän). 

Purkkiin sekoitetaan sitten: 
- vajaat 3dl luomuvehnäjauhoja
- 1,5dl vettä 

Sekoitus nostetaan takaisin jääkaappiin.  Luomuvehnäjauhoja käytetään siksi, että niissä on enemmän ravintoa juurelle kuin tavallisissa. Kannen suljen, mutten laita tiivistettä. Näyttäisi toimivan. 

Tähän saakka juuresta on leivottu sämpylöitä. Ne ovat niin hyviä, että kuuluvat jo viikonlopun aamiaispöydän perusvaatimuksiin. Olen ihan vakavissani harkinnut juuren jakamista kahtia. Pääsisi edes jossain välissä kokeilemaan vaikka pizzataikinaa ilman sen suurempaa kapinaa. 



Alla nyt sitten sämpylöiden ohje, niin kuin itse sitä olen käyttänyt, jonkin verran on muuttunut alkuperäisestä. Alkuun vähän fuskasin ihan vain pihiydessäni eli ruisjauhot olivat itse asiassa jostain saamaani ruisleipäinesta, jossa on jo hieman ruisjuurta mukana. Tämä ei johtunut juuriepäilyksestä, vaan siitä, että pussi piti saada loppuun. Toimii kyllä ihan noilla ruisjauhoillakin. 

Samoin meillä käsin vaivaaminen vaihtui heti koneen kulhoon. Ei tuossa pahasti työtä ole ilman konettakaan, mutta viikonlopun aamuna työ minimoidaan maksimissaan.

Niin, ja paistoaikaa lyhensin aika reippaasti. Meillä kun taitaa olla lajitovereihinsa nähden ärhäkkä uuni. 


Sunnuntaisämpylät: 

2-3dl vehnähapanjuurta 
5dl vettä
2tl suolaa 
2dl ruisjauhoja 
2dl speltti täysjyväjauhoja
8-9 dl vehnäjauhoja 

Sekoita muut kuin vehnäjauhot nopeasti kulhossa. Lisää jauhoja vähitelleen koneen pyöriessä rauhallisesti taikinakoukulla. Usein itse asiassa paiskaan kaiken kerralla kulhoon (se aamuhetki), mutta toki koostumusta saa vähän valvottua vähitellen lisäämällä. Jauhojen eksakti määrä kun riippuu esim. auringosta, kuun asemasta ja ilmankosteudesta - eniten ehkä tuosta viimeisestä. 

Viitisen minuutti vaivausta riittää ja sitten taikinan voi siirtää kannelliseen kulhoon ja jääkaappiin odottamaan. Yön yli riittää, mutta toimii kyllä hyvin vielä seuraavana aamunakin. Mikäs sen parempaa kuin sunnuntaiaamun lämpimät sämpylät!

Aamulla sitten uuni nopeasti lämpiämään 250 asteeseen. 

Nosta taikinasta puolet leivinlaudalle. Muotoile nopeasti pötkyläksi ja leikkaa kahdeksaksi palaksi. Voit halutessasi vähän muotoilla paloja, mutta minä itse asiassa pidän tuollaisista vähän rustiikkisista, joissa toivottavasti on vielä pitkä rapsakkareunainen halkeama. 

Laita uunin pohjalla vuokaan vettä höyrystymään ja nosta sämpylät suoraan pellille. Laske uunin lämpö 225 asteeseen ja paista sämpylöitä 15-18 min. (tai enemmän, jos haluat tummempia tai uunisi on vähemmän innokas)

Nosta sämpylät jäähtymään. Älä peitä, äläkä ainakaan laita pussiin, jollet halua rapean kuoren katoavan. Huom. Älä pussita vaikka niitä jäisi vielä seuraavaan päivään. Nämä eivät kuivu samalla tavalla kuin kaupan käntyt. 

Alkuperäisessä reseptissä mainittiin myös mahdollisuus pakastaa sämpylöitä, mutta meillä niitä ei kyllä ole vielä kertaakaan riittänyt pakkaseen saakka. 

Niin, ja juurellehan pitää aina antaa nimi. Ranskaksi juuri on levin, joten ensin mietin Leeviä. Jostain syystä koen kuitenkin juuren naiselliseksi, joten olkoon nyt sitten Laila.


**********************************************************************************
Haluatko kokeilla? 

Hyvä pitää laittaa kiertämään. Jos olet pääkaupunkiseudulla ja liikut Helsingin keskustassa tai Espoon suunnalla, niin minulta saisi nyt palan juurta omaan käyttöön. Postitse en valitettavasti viitsi lasipurkkia  ja juurta laittaa matkustamaan.

Vastaa tähän kommentilla tai heitä minua sähköpostilla (vuo-cho at hotmail.com) niin sovitaan sopiva hetki ja paikka jakoon. Vastalahjaksi toivon vain uuden lasipurkin, jotta saan Lailan lapsen seuraavallekin toivojalle :-)

Tarjolla siis yksi juuri ensimmäiselle viestijälle. Uusia mahdollisuuksia myöhemmin.

***********************************************************************************


7.5.2017

Grillauskausi avattu, tarvitaan uusi grilli



Se on nyt sitten grillauskausi virallisesti avattu meilläkin. Vielä mentiin vanhalla pienellä pallogrillillä, mutta uuden grillin tarve tuli ilmeiseksi jälkiruoan kohdalla. Hiilloksen lämpö ei vaan kertakaikkiaan enää riittänyt, vaan piti ottaa uuni avuksi.

Että kyllä meille nyt ihan oikeasti hankitaan uusi grilli - Kamado luulisin. Vielä pitäisi ehtiä kauppaan.

Vaikka grilli ei varsinaisesti suostunutkaan yhteistyöhön, niin jälkkäri oli kyllä ihan superherkkua. Isäntä oli bongannut reseptin kuntosalilla - uskokaa tai älkää. Siinä on juoksumatolla hyvää aikaa seurata reseptejä televisiosta. Blondi ja superbloondi olivat kuulemma tehneet jossain rannalla suklaa-vaahtokarkkibanaaneja. Kelpasivat astetta tummempitukkaisillekin :-)


Ota banaaneja ja leikkaa kuori halki pitkittäin. Levitä vähän auki ja painele banaanin päälle rouhittua suklaata ja pieniä vaahtokarkkeja. Kääri foliopakettiin.

Laita grilliin (tai uuniin 220 asteeseen) 15-20 minuutiksi. Avaa paketit ja tarjoile jäätelön kera. Makeaa ja makoisaa. Söin kaksi.

Niin ja kaupasta bongaamani Aino sitruuna-marenkijäätelö oli tosi raikkaan makeaa! Sitä saatetaan tässä huushollissa laittaa jälkkäriherkkujen päälle kesän aikana vielä uudestaankin.

6.5.2017

Huhtikuussa luettua

Auton ikkunasta - lähellä Berliiniä
Huhtikuu on aina kiireinen, mutta tänä vuonna vauhti jostain syystä nousi potenssiin kymmenen. Tai no.. kyllä minä syynkin tiedän. Töissä nytkähti useampi asia eteenpäin kerralla ja sitten meikärouvaa vietiinkin joka suuntaan. Ihan kirjaimellisesti.

Lentokoneella matkustamisessa on kuitenkin yksi hyvä puoli. Silloin ehtii lukemaan. Kobo kulkee kassissa kevyesti mukana, joten on mistä valita. Siksi kai huhtikuun 8:stä luetusta kirjasta peräti kuusi on e-kirjoja... #hyllynlämmittäjä haasteella siis meni huhtikuussa todella huonosti.

Tuossa jo ihmettelinkin, miten kummassa päädyn aina jumahtamaan johonkin aikakauteen tai tyyliin useamman kirjan ajaksi. Huhtikuussa viime vuosisadan alkuun sijoittuvia kirjoja tuli luettua / kuunneltua peräti 4/7 eli Enni Mustosen Syrjästäktsojasarjaa, Tarja Lappalaisen aikalaistutkielmaa ja Heidi Köngäksen Hertta. Viimeksimainittu oli myös kuukauden ainoa äänikirja.

Viime vuosisadan alkupuolelle sijoittui muuten myös kirja nro 5. Tosin siinä ei olla Suomessa vaan Englannissa ja vähän Saksassakin, monta kertaa, vähän eri tavoin. Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli mielenkiintoinen, viihdyttävä ja ajatuskuluiltaan välillä vähän häiritseväkin.

Kuukauden ainoa painettu kirja on (ei kai niin kovin yllättäen) keittokirja. Lauri Tähkän kirjassa on kiinnostavia reseptejä ja kokeilemani sipulikeitto sai peukut ylöspäin koko pöytäseurueelta.

Kaksi viimeistä kirjaa olivat sitten dekkari ja fantasia (ei kai sitä voisi kuukautta ilman olla). Donna Leon on taattua herkkua, joka kelpaa varsin hyvin lentolukemiseksi sekin. The Invisible Library -sarjan aloitusosa puolestaan avasi taas uuden mielenkiintoisen fantasiamaailman, vaikka muuten ovatkin englanninkieliset fantasiat jääneet vähiin. En edelleenkään saa kirjastonkirjoja Kobossani toimimaan. Jotain outoa on Adobe Editionsin ja Kobon yhteistyössä. Turhauttavaa.

2.5.2017

Hertta

Tässä juuri mietin sitä, miten tärkeää on lukea kirjoja. Romaanit eli fiktiiviset tarinakudelmat antava näkökulmia ja lisäävät historianymmärrystä, ihmistuntemusta ja sitä kautta luovat kykyä asettautua toisen asemaan myös nykypäivän maailmassa. Toki tietokirjatkin tekevät samaa, mutta fiktio menee tiukemmin tunteisiin. Uskon sen ajatuksia herättävän voiman luovan ehkä vahvempia muistijälkiä.

Tietokirjoissa ei myöskään ole mahdollista tulkita historiallisten henkilöiden tunteita ja ajatuksia samalla tavoin vahvasti kuin heihin perustuvassa fiktiossa. Toki fiktiota lukiessa pitää sitten myös muistaa, että kyse on juurikin tulkinnasta, joka aina jollain tavalla perustuu kirjailijan itsensä ajattelutapaan ja kokemuksiin. Se ei kuitenkaan estä sukeltamista tarinaan ja yrittämästä ymmärtää vaikutteita ja kunkin toimiin johtaneita olosuhteita.

Hyvin kirjoitettu todelliseen henkilöön perustuva fiktio tuo ajan vielä lähemmäksi ja inhimillistämällä ikoneita tai tunnettuja hahmoja asettaa heidät luontevasti omien ajatustemme ja kysymystemme kohteeksi. Saamme mahdollisuuden käydä oman pään sisässä dialogia, jota ei dokumentaarisen materiaalin pohjalta ehkä tulisi edes aloittaneeksi. Parhaimmillaan tuloksena on oivallus.




Heidi Köngäs: Hertta
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana: Elsa Saisio

Minulle Hertta toi mukanaan oivalluksen. Olinhan minä sitä miettinyt, miten ihmeessä kommunisti saattoi pysyä vakaumuksessaan, kun Stalin oikein riehui puhdistuksineen. Tässä romaanissa Hertta Kuusisen usko kommunismiin sekoittuu isän opetuksiin ja kunnioitukseen tätä kohtaan. Uskoa Stalinista pahaa tarkoitti samaa kuin uskoa isän erehtyväisyyteen, eikä hän voisi...

Kirjan alussa Hertta pääsee pois vankilasta. Hän haluaa elää, viedä kansan asiaa eteenpäin, rakastaa. Kuin tilauksesta (vaan kenen?) juhliin saapuu Yrjö Leino, joka soittaa tiensä Hertan sydämeen ja peiton alle. Intohimo vie heidät yhdessä pakomatkalle sodan aikana, sen voima kantaa eteenpäin aatteen lipun raskaan painon alla ja läpi vankilavuosien, aina politiikkaan ja ministeriöihin saakka.

Hertta raataa ja ponnistaa eteenpäin, Yrjö kulkee, mutta kuljettaa rinnalla salaista elämää. Hertta uskoo, täysin ja ehdoitta. Yrjö epäilee. Jossain kohtaa jotain särkyy.

En voinut olla pitämättä Herttaa naiivina. Eikö hän tosiaan nähnyt ja ymmärtänyt, mitä Neuvostoliitossa tapahtui? Kai toistuvat tiedot nyt saivat edes jollain tasolla miettimään asioiden todellista taustaa. Lisäksi on Juri. Hertan Neuvostoliittoon jäänyt poika, jota kohtaan ikävä on pohjaton, kipeä ja ainainen. Hertan kertoessa, miten jätti pojan lastenkotiin "pantiksi" ja lähti Suomeen tehtäväänsä suorittamaan, nousi äiti minussa kapinaan. Eikö tuokaan uhraus muka ollut liian suuri?

Sitten aloin miettimään, mitä hänelle olisi tarkoittanut kääntyminen aatetta vastaan. Elämältä olisi mennyt pohja. Kaikki uskottu ja rakastettu olisi ollut petosta. Isä olisikin tehnyt väärin... Kyllä kirjan Herttakin kai syvällä sisimmässään tiesi, mutta oli pakko jatkaa. Vaihtoehtona oli vain romahdus, lopullinen pysähtyminen. Sitä paitsi, Suomen kansa tarvitsi apua, elämällä piti olla sentään jokin tarkoitus.

Hertta on ennen kaikkea tarina naisesta, jolla oli raudanluja tahto ja usko kykyynsä saada hyvää aikaiseksi. Samalla kirja kertoo karua tarinaa Suomen poliittisesta ilmapiiristä, pelosta puolin ja toisin. Siitä, miten kaikki haluavat hyvää ja uskovat olevansa oikeassa, tavoitteiden oikeuttavan rajutkin keinot.

Kirjan kieli on runsasta. Se soljuu ja keinuu ja kietoutuu kaulan ympärille pehmeänä turkiksena juuri ennen kuin kuristaa. Äänikirjana sen taika pääsi hiipimään syvälle ihon alle. Elsa Saision ilmeikäs lukutapa saa Hertan äänen elämään. Hertta on nautinnollista kuunneltavaa, joka kuitenkin intensiivisyydessään vaati myös pitämään taukoja, miettimään kuultua.

Tästä kirjasta minut sai alunperin kiinnostumaan Omppu Reader, why did I marry him - blogista.

30.4.2017

Jupinaa maitohyllyllä, mutta piirakka oli hyvä




Minun piti ostaa maitorahkaa. Siis sellaista ihan normirahkaa, mielellään vähän rasvaakin mukana.

Laktoositonta, sitruunalla maustettua, minttusuklaata, rasvatonta, rasvatonta pehmeää... (muutama hiljainen ärräpää). Mitä ihmettä? Tavallista rahkaa ei ollut tarjolla laisinkaan. Mitä ilmeisimmin pienen marketin hyllyyn eivät vaan mahdu kaikki versiot ja ensimmäisenä tippui pois se... tavallinen.

Onko nyt ihan oikeasti niin, että perusversiolle tuotteista ei ole enää markkinoita? Ihan varmasti on jäljellä meitäkin, jotka kiukuspäissään miettivät jo koko piirakan tekemisen jättämistä toiseen kertaan.

Älkää käsittäkö väärin. Minusta on hienoa, että laktoosittomia tuotteita löytyy niitä tarvitseville, mutta entäs me, jotka haluaisimme ihan perustuotteita, mahdollisimman vähän käsiteltyinä ja mielellään maustamattomina? Eikö tavallisesta tuotteesta saa enää tarpeeksi voittoa?

Tein sen piirakan kuitenkin

 Kuten kuvasta näkyy, taivuin sitten väistämättömän edessä ja ostin tarjouksesta kaksi maustettua rahkaa. Minttusuklaaveriosta piti tulla kermavaahdon kanssa pohja mansikkajälkiruoalle. (Note to myself: Tarkista paketin kyljestä tuote. Perunajauhot eivät maistu samalle kuin tomusokeri, ulkonäön samankaltaisuudesta huolimatta.. ) Vaniljaversion käytin piirakkaan, ja hyvä piirakka siitä tulikin.


Alunperin ohje on vanhasta Glorian ruoka ja viini - lehdestä. Isäntä nimittäin on viime aikoina maininnut lehtipinojeni kasvaneen vähän turhankin korkeiksi ja kiikkeriksi ja oikeassahan hän on. Nyt siis on karsinta käynnissä. Pitää urakalla kokeilla ja kirjata hyvältä tuntuvia reseptejä, jotta saan lehdet kiertoon.

Vapun marjapiirakka 

150g voita
1dl muscovadosokeria
3dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta

Täyte:
2dl kuohukermaa
1prk vaniljarahkaa
1dl sokeria
2 kananmunaa

päälle:
1,5dl turkkilaista jugurttia ja 2rkl tomusokeria
haluamiasi marjoja ja hedelmiä (mansikat ovat sen verran mauttomia tähän vuodenaikaan, että pari jätin koristeeksi ja muut marinoin tilkassa limemehua tomusokerilla höystettynä. 10min riittää)

Sulata voi ja sekoita siihen sokeria niin kauan, että se liukenee. Sekoita nopeasti jauhojen ja leivinjauheen kanssa taikinaksi. Kääri kelmuun ja laita jääkaappiin noin tunniksi kovettumaan. Taikina näyttää ensin liian nestemäiseltä, mutta jauhot alkavat nopeasti turvota ja pallon saa kivasti pois kulhosta.

Lämmitä uuni 200 asteeseen.

Painele taikina voidellun uunivuoan pohjalle.

Sekoita täytteen ainekset keskenään ja kaada piirakkaan. Laita uuniin noin puoleksi tunniksi.

Anna piirakan jäähtyä ja sekoita sitten jugurtti ja sokeri ja levitä ohueksi kerrokseksi piirakan päälle. Koristele marjoilla.