10.12.2016

Marraskuussa meni ihan fantasiaksi


Minä jo tuossa innostuin tekemään vuosisummeerausta, vaikka marraskuun luetutkin on vielä raportoimatta. Taisin jonkunlaista listaa lentokonelukemisista jo kirjatakin, mutta eihän se viime kuussa siihen jäänyt.  Kaikkiaan luin marraskuussa kymmenen kirjaa. Kirjoista peräti seitsemän oli ekirjoja (HelMet Overdrive rulettaa ja sitten pari Elisa Kirjasta), vain yksi äänikirja ja kaksi painettua. Johtuen varmaan juurikin Amerikan reissusta ja Overdriven suuresta osuudesta, oli englanti kuukauden lukukieli (6/10).

Suhteellisen suurta luettavien määrää selittää matkalukemisen lisäksi se, että kuukausi meni ihan fantasiaksi ja aika nopealukuiseksi viihdyttäväksi sellaiseksi. YA-fantasiaa tuli luettua matkan lisäksi myös iltaisin aivotoiminnan nollaukseksi oikein urakalla. Tavallaan se tietysti alkoi lennoilla, kun niitä varten olin ottanut peräti kolme sarjanaloitusta. Sitten tulin lukeneeksi yhden sarjan loppuun saakka. Kelley Armstrongin kirjoja tuli siis pikaluettua peräti neljä, kun The Gathering aloitti nahanvaihtaja-sarjan ja sitten vetäisin kerralla peräjälkeen koko Necromancer tytöstä kertovan sarjan (The Summoning, The Awakening, The Reckoning).

Armstrog ei pistä nuoria halvalla

Nimet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä melkein huvittavuuteen saakka, mutta kirjat itsessään ihan laadukasta nuortenfantasiaa. Tarina vaikeille nuorille tarkoitettuun "parantolaan" joutuneesta tytöstä, jonka näkemät haamut osoittautuvatkin ihan oikeiksi, piti otteessaan tällaista vähän vanhempaakin lukijaa. Kun muutkin keskukseen tuodut lapset paljastuvat yliluonnollisia voimia omaaviksi, geenimanipuloinnilla vahvistetuiksi laboratoriokokeiksi, muuttuu tarina mukavan monimutkaiseksi.

Armstrong ei pidäkään yleisöään yksinkertaisena vaan käänteitä riittää. Luottoihmiset muuttuvat pettureiksi ja päinvastoin. Vauhti melkein huimaa ja haamutkin osoittautuvat välillä zombeiksi, eikä uusien voimien hallinta ole laisinkaan yksinkertaista. Se oli virkistävää vaihtelua yleensä viidessä minuutissa tavallisesta lapsesta supervelhoiksi muuttuvien pääsankarien keskellä. Kuolleiden hallinta ei kirjassa ollut välttämättä ollenkaan cooli juttu.

Onhan tässä myös mukana se pakollinen romanttisten tunteiden herääminen, mutta sekään ei ole ollenkaan niin suoraviivaista kuin yleensä. Niin, ja kerrankin kolmiodraama ei ole yksinkertainen juttu vaan kaikilla on tunteensa ja muidenkin myös tunteita halutaan ottaa huomioon. Ihan virkistävää sekin.

Pidin siis kovasti, vaikka jotkin langanpäät ehkä jäivätkin solmimatta eivätkä kaikki tapahtumat saaneet selityksiään. Tarpeeksi kuitenkin, jotta trilogian voi luokitella erityisesti englanninkielisestä nuorisofantasiasta tykkäävälle tosisuosituksella.

Maria V. Snyderin Healer-sarja puolestaan näyttää jäävän nyt ensimmäiseen osaan. Ei siinäkään kai mitään vikaa ole, mutta välillä teki mieli muutakin kuin fantasiaa. Kyllä viisi kirjaa englanninkielistä nuorisofantasiaa riittää yhdelle kuukaudelle.


Muutakin sentään

Ei se fantasia ihan siihen kuitenkaan loppunut. Luin vielä suomeksi Sally Greenin Puoliksi paha - romaanin sekä Mintie Dasin enemmän ehkä seikkailuromaaniksi luokiteltavan Storm Sisters-sarjan ensimmäisen osan. Nämä pistivät pohtimaan kirjasta tykkäämisen syitä. Nimittäin toisesta tykkäsin, mutta toinen tökki.

Tietokirjapuolesta piti huolen Katarina Baerin sukuhistoriaa tutkiva He olivat natseja ja samaa ajankohtaa, mutta suomalaisesta fiktiivisestä näkökulmasta tarkkaili Tuula-Liina Variksen Huvila. Molemmat pistivät miettimään ja haastoivat lukijansa pohtimaan ajankohtaa ja sen mahdollisia yhtymäkohtia nykyaikaan.

Kuukauden ainoa äänikirja oli Patti Smithin M Train kirjailijan itsensä lukemana. Rakastuin kirjaan, kerrontaan ja erityisesti kieleen. Minä, joka en oikeastaan koskaan poimi kirjoista sitaatteja, nappasin kuulemastani blogiinkin kaksi. Tämän kirjan aion hankkia vielä omakseni ja uudelleen luettavaksi.

Nyt on sitten joulukuu. Yksi pikkureissu tehty, toinen isompi edessä ja kirjoja tietysti pinoittain niin fyysisesti kuin sähköisenä kuvaannollisesti. Lukeminen ei ihan heti lopu ja hyvä niin.

9.12.2016

Miksi toisesta kirjasta tykkää, mutta toinen tökkii?


Siinäpä sitä onkin pähkinä purtavaksi.

Välillä on tosi vaikea tunnistaa, miksi jokin kirja ei vaan jostain syystä iske, vaikka siinä ei sinänsä pitäisi olla mitään vikaa. Kirja voi olla jopa kerännyt paljonkin kehuja siellä ja täällä, mutta itse ei syty millään.

Ei näy "pirette"-laivoja meidän rannoilla...

Mintie Das: Storm Sisters - Kuohuva maailma 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Minulla kävi tuolla tavalla Mintie Dasi Storm Sisters: Kuohuva maailma -kirjan kanssa. Tarinan olisi pitänyt olla juuri tyttöseikkailuista aina pitäneelle passeli. Joukko nuoria tyttöjä yksin merellä taistelemassa pahiksia vastaan ja pelastamassa prinsessoja ryöstäjiltä. No, joo - onhan siellä tietysti mukana vähän poikiakin. Tarinassa tapahtuu ja suuria tunteita nostatellaan joka luvussa. Silti ei onnannut, itse asiassa jätin kirjan jo muutamaan kertaan keskenkin, ennen kuin puristin luku kerrallaan loppuun.


Sally Green: Puoliksi paha 
Oma ostos Elisa Kirjsta 

Suurin piirtein samoihin aikoihin luin Sally Greenin Puoliksi paha -teoksen. Sekin on nuorille tarkoitettu. Päähenkilönä on nuori poika, joka tajuaa olevansa puoliksi musta noita ja puoliksi valkoinen. Eikä sellaisen elämä ole valkoisten hallitsemassa maassa helppoa. "Rotusorto" pahenee päivä päivältä, kunnes lopulta poika karkaa.
Ahmin kirjaa ja tarina kietoi minut pauloihinsa. Miksi ihmeessä? Tässähän on tavallistakin tavallisempi kasvutarina yliluonnollisia voimia omaavasta pojasta. Eikös näitä mahdu jo kolmetoista tusinaan.


Keksinkö miksi? 

En ole mikään kirjallisuuden asiantuntija ja vielä vähemmän voin väittää itseäni kirjoittamisen salojen tuntijaksi tai kieliopin taitajaksi. Kesti siis hetken keksiä, mistä ero innostuksessani oikein johtuu, Sitten muistin ohjeen antaa tapahtumien kertoa, eikä selitellä.

Storm Sisters tosiaankin sisältää ihan liian paljon selityksiä tyttöjen välisistä suhteista, heidän tunteistaan, menneisyydestään ja tulevaisuudensuunnitelmistaan. Osan kertoo kertoja, osassa tyttöjen ajatuksia kuvaillaan antaumuksella ja toiminta pysähtyy. Puoliksi paha -kirjassakin päähenkilö kyllä pohtii asioita, mutta yleensä aktiivisesti ja tekemisen näkökulmasta. Henkilöhahmot kuvastuvat yhtä lailla tekojensa kuin sanomistensa ja mietteidensä kautta. .

Tietysti kyse voi olla myös iästä. Storm Sisters tuntuu siltä, että se on tarkoitettu vähän nuoremmile (tyttö)lukijoille, Puoliksi paha menee enemmän teinikategoriaan. Ehkä minä olen vain liian vanha...

Oli miten oli, Näin tällä kertaa.

7.12.2016

Joko on aika? Teatterihaasteen summeeraus

Vuoden lopussa sitä aina tekee mieli tehdä erilaisia summeerauksia ja analyysejä siitä, mitä sitä taas onkaan tullut tehtyä / luettua. Jotta ei tammikuun alussa olisi ihan kamalaa sumaa, niin aloitellaan jo nyt - Teatterihaaste nimittäin taitaa tältä erää olla valmis ensi vuoteen saakka.

Mikä haaste? 

Haasteen ajatuksena on käydä teatterissa vähintään kerran kuukaudessa. Idean sain viime vuonna, kun ensimmäisen bloggariklubin myötä taas palasin vanhan rakkauteni pariin ja muistin, miten jo pelkästään teatterin tuoksu saa sydämeni pamppailemaan.

Viime vuonna selvitinkin vajaan vuoden urakkani leikiten. Vuosi 2016 osoittautui sitten hivenen haasteellisemmaksi. Olen toki käynyt teatterissa, kaikkiaan yksitoista kertaa. Tiedän, vuodessa on kaksitoista kuukautta eli jään yhden käynnin vajaaksi. Syynä on syyskuu ja välilevypullistuma. Jouduin peruuttamaan yhden teatterikäynnin, kun istuminen ei onnistunut ollenkaan.

Uskallan silti julistaa haasteen suoritetuksi ja nostan kahdenneksitoista teatterikäynniksi Radioteatterin Ruusun nimi -dramatisoinnin, jonka kuuntelin Yle Areenasta! Sitä paitsi, väitän selkäkipujen olevan force majeur-luokkaa ja sellaisina olemaan vaikuttamatta lopputulokseen. Saa väittää vastaan... mutten muuta mieltäni.

Teatterista kävin kuuntelemassa Kirjamessuillakin - Shakespearea Kansallisteatterissa 


Mitä tuli nähtyä? 

Yksitoista kertaa teatterissa, Joukkoon mahtuu
kaksi lastennäytelmää,
yksi nukketeatteri,
kolme esitystä absurdia teatteria,
kaksi kesäteatteriesitystä,
yksi improvisaatiomonologi,
kaksi musikaalia,
kaksi Shakepearea,
yksi, jota en oikein osaa luokitella, mutta johon rakastuin
yksi aikakausikuvaus
yksi harrastajaesitys
monta, monta upeaa elämystä...

Luokittelu on vaikeaa. Tuossakin listassa on jo enemmän kuin 11 katsomaani esitystä...

Teatterissa on hauskaa


Ja tarkemmin jonkilaisessa suosikkijärjestyksessä 

Tänä vuonna pidin kaikista katsomistani esityksistä .Joukossa ei ollut yhtään huonoa, mutta joistakin pidin hitusen enemmän kuin muista.

Suuri suosikkini vuodelta 2016 on Mahdolliset maailmat - olen edelleen sen lumoissa ja rakastan sekä tarinan kerroksellisuutta että käytettyjen keinojen (mm. videon) vaikuttavuutta. Kiehtova esitys.

Seuraaviksi pitänee nostaa Shakespeare - no, koska Shakespeare. Kaksi aivan erilaista ja eri tavalla toteutettua teatteriesitystä. Molemmista nautin. Jälkimmäisestä myös sen takia, kun kävin sen katsomassa esikoisen kanssa. Kyseessä ovat siis Suomenlinnan kesäteatterissa mennyt Kesäyön uni ja Kansallisteatterin ohjelmistossa juuri aloittanut Rikhard III

Woody Allenin Jumala puolestaan on suosikki ihan senkin takia, että kyseessä ovat harrastajanäyttelijät ja joukossa tuttuja,,,

Loput ovat aikalailla tasoissa. Tosin tulin todenneeksi, että sketsiteatteria varten pitäisi katsoa enemmän televisiota. Pysyisi vitseissä paremmin mukana. Vaikka oli UITn Soitellen Soteen esityksessä tällä kertaa tuttujakin elementtejä.

Lievää hämmennystä aiheutti vuoden aikana kaksi esitystä. Kansallisteatterin Just Filming sekä Janne Saarakkalan Puhuva pää (Mad House). Molemmat herättivät ajatuksia, mutta vähän eri tavoin,

Lisäksi vuoteen kuului kesäteatterimusikaali Nunnia ja konnia sekä lastenteatterin osalta Kansallisteatterin Mauri ja vähä-älypuhelin (kera Kirpun) ja Toton kanssa katsottu Muumilaakson talvi. Ensi vuotta ennakoi jo Suomen juhlavuoden lähtölaukaukseksikin sopiva Canth.

Kansallisteatteri näyttää dominoivan - johtuen nyt pääasiassa Bloggariklubista (ja medialipuista), mutta eihän siellä myöskään koskaan näe mitään huonoa. Muuten on mennyt kesäteatteriksi ja kerran kävin Mad Housen esityksessä ja kerran harrastajateatterissa.

Aina naurattaa... 


Entäs sitten? 

No, haaste tietysti jatkuu! Tästä en ihan helpolla enää luovukaan, kun vanha teatterikärpäsen purema alkoi tosissaan kutittamaan.

Bloggariklubi kuulemma jatkuu ja muutenkin on teatterivuodesta tulossa huikean mielenkiintoinen. Ainakin yksi Shakespeare olisi ehdottomasti mahdutettava mukaan.

... eikä aina eniten näyttämön jutut... 

5.12.2016

Kuukauden keittokirja: Lohturuokaa - Tietoista herkuttelua

Outi Rinne: Lohturuokaa - Tietoista herkuttelua 
Luettavaksi ja kokattavaksi kustantajalta 

No, nyt! 

Outi on selvästi kuullut minun mutinani keittokirjoista tai sitten hän on muuten samaa mieltä hyvän keittokirjan elementeistä.

Kerrataanpas :
1) Hyvässä keittokirjassa on idea. Se perustuu johonkin teemaan ja pitää linjansa loppuun saakka
2) Hyvä keittokirja ei ole pelkkä lista reseptejä. Sitä voi oikeasti lukea. Siinä on selityksiä, tarinoita tai muuten tietopitoista tekstiä.
3) Kuvat houkuttelevat kokeilemaan reseptejä
4) Reseptit houkuttelevat kokkaamaan ja, tietysti, myös maistelemaan. Plussaa on, kun niillä myös onnistuu.

Lohturuokaa - Tietoista herkuttelua saa ruksin jokaiseen kohtaan. Aika saavutus.


Ensinnäkin tämä kirja antaa terveellisempiä vaihtoehtoja perinteisille, pääsääntöisesti rasvaisille, makeille tai muuten raskille lohturuoille, Se ei kuitenkaan saarnaa, vaan hyväntuulisesti ehdottelee uusia juttuja ja vanhojen muunnelmia kokeiltaviksi.

Kirjassa Outi myös perustelee miksi me yleensä retkahdamme lohturuokiin, miksi ne ovat tarpeellisia, mutta myös, miksi niitä kannattaa vähän keventää. Kun kirjoittaja on koulutukseltaan psykologi asiaa löytyy riveiltä ja niiden välistä. Lisäksi jokaisen reseptin kohdalla on luettavana tarinaa sille sopivista käyttötilanteista, Outin omista suosikeista tai muuten vaan houkuttelevaa kuvausta reseptin lopputuloksesta. Ihan oikeasti luin tämän kirjan ensin kertaalleen ja palasin sitten käymään reseptejä tarkemmin läpi. Ei mikään pikalukujuttu tämä kirja, mitä suuresti arvostan.

Suurin osa kuvista on Outin itsensä ottamia (muutaman on ottanut Susanna Selin) Pidän kirjan lempeistä sävyistä. Lisäksi on virkistävää mustan pohjaväritrendin keskellä katsella vaaleita sivuja. Vaihtelevat kuvakoot ja taitto luovat mukavaa vaihtelua silmille.

Sitten ne reseptit... Myönnetään, osa niistä on ehkä tällaiselle tavalliselle sekasyöjälle vähän eksoottisia. En oman terveyteni uhalla menisi pojilleni tarjoamaan esim. porkkananakkeja. Kauhun huudahduksia kuului jälkikasvulta (ja isännältä) myös, kun kerroin kokeilevani punaisista linsseistä valmistettuja suklaakeksejä.

Keksejä en vielä ehtinyt tekemään (varmasti vielä kokeilen, enkä kerro perheelle etukäteen...), mutta kirjan mukaan tehty mahtisalaatti bataattihummuspohjalla sai valtavan hyvän vastaanoton. Itse jäin kyseiseen hummukseen totaalisen koukkuun. (Siitä pian lisää ruokablogin puolella).

Muutenkin kirjassa on monia, monia reseptejä, joita varmasti tullaan meillä näkemään. Ei se minullekaan pahaa tee opetella käyttämään uusia aineksia kuten psylliumia ja kikhernejauhoja, eikä suurin osa resepteistä edes mitään erikoisempia aineksia kaipaa.

4.12.2016

Esikoisen kanssa teatterissa - Shakespeare & Rikhard III


Vanha rakkaus 

Käytiin esikoisen kanssa teatterissa katsomassa vanha rakkauteni Rikhard III.

Äitini työpaikalla oli kausikortti asiakkaiden teatteriin viemistä varten. Jos jostain syystä kortti ei ollutkaan käytössä, piti tyhjät paikat täyttää. Eihän se nyt ollut laitapeliä jättää tyhjiä tuoleja.

Tiesivät minun pitävän tetterista ja lopputuloksena näin varmaan kaiken, mitä teatterissa näytettiin ja Rikhard III:n (1987) kävin katsomassa monta kertaa, Rakastin sitä ja erityisesti Marja-Leena Koukin vahvaa ja dramaattista tulkintaa päähenkilöstä.


Klassista versiota

Nyt on Kansallisteatterissa menossa Rikhard III. Willensaunaan sovitettu näytelmä on vahvatunnelmainen ja jopa vähän päällekäyvä. Pieni lava ja suuri mies (Kristo Salminen Rikhardina) intensiivisine katseineen voivat tuntua aika vaikuttavilta, Muutenkin näytelmässä hyödynnettiin teatteria laajemminkin kuin vain lavalla.

Helsingin Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Jussi Nikkilän (ohjaaja) ja Kristo Salmisen jutustelua pyrkimyksistään näytelmän suhteen. Klassista Shakespeare-tyyliä tavoiteltaisiin ja tekstin toimivuutta vanhahtavasta rytmityksestä huolimatta. Klassinen Shakespeare-tyyli kai näkyi esityksessä siinä, että tragedia kääntyi enemmän nauruksi kuin kyyneliksi. Karmeita asioita tapahtuu lavalla, ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, mutta ajoituksessaan taitavat näyttelijät osasivat liioitella juuri sopivasti, jotta yleisö hörähtelee. Varmaan kaikki tekstin kohdat, joissa "ei niin poliittisesti korrekti yleisöminä" saatiin houkuteltua nauramaan, oli hyödynnetty. Huomasimme nauravamme rammalle, kyttyräselkäiselle ja syntymästään lähtien syrjitylle Rikhardille. Missä muualla niin tapahtuisi kuin Shakespeare-teatterissa?

Klassisuutta tuo välillä farssin piirteitä hiponut esitystapa edustaa mallikkaasti. Shakespearen omana aikaan yleisöä piti naurattaa säännöllisin väliajoin, jos näyttelijät halusivat selvitä näytelmän loppuun saakka ilman fyysisiä haittoja (lavalle lentäviä esineitä). Näin ainakin muistelisin jostain lukeneeni. Näytelmän useat tasot kuitenkin kestävät myös naurut. Tarinasta löytää paljon pohdittavaa vallan korruptoivasta vaikutuksestä, elämän hinnasta ja lapsuuden vääryyksien vaikutuksesta persoonallisuuden kieroutumiseen.

Toinen perinteinen juttu on kai tekstilähtöisyys. Ylimääräisiä efektejä ja elementtejä ei viljelty ylenpalttisesti. Painotus oli tekstin sisällöllä, tarinalla ja sitä kautta muotoutuvilla suhteilla ihmisten välillä. Kielellisesti pitää myös sanoa, että Shakespearelainen rytmitys oli saatu kuulostamaan ihan normaalilta puheelta, toistuvista loppusoinnuista huolimatta. Pitääkin lukea näytelmän suomennos, jotta tajuaa, miten se kieli omassa mielessä (tai suussa) taipuu suhteessa Kansallisteatterin Rikhardiin, Miellyttävää kuunneltavaa joka tapauksessa.


Mitäs me sitten tykkäsimme? 

Koitin tiukata esikoiselta mielipiteitä Rikhard III:sta taksissa heti esityksen jälkeen. Tyypilliseen teinitapaan vastaus voitaneen summata sanomalla "ihan kiva".

Sen verran sitten saatiin tarkennettua, että hän koki alussa kielen ja tapahtumat ehkä hivenen hankalaksi seurata, Tämä lienee täysin normaali reaktio Shakespearen näytelmään, jollei sitä ole aikaisemmin tullut nähtyä tai luettua, Onneksi käsiohjelmassa oli selostettu historiallisia tapahtumia, joten tekstin luettua pääsee kyllä tarinaan hyvin mukaan.

Kaikkein mieluisin kohta oli kuulemma se, kun Rikhardia pyydellään kuninkaaksi ja hän kursailee kirkossa. Täytyy myöntää sen olleenkin yksi kaikkein herkullisimmista. Yleisön hihityksestä päätellen emme olleet ainoita, joita Rikhardin epävireinen veisaus nauratti.

Kristo Salminen Rikhardina osaa taidon tasapainoilla naurettavan ja traagisen välillä. Samoin muut näyttelijät osoittivat monipuolisuuttaan (ja nopeuttaan vaatteidenvaihdossa) - Miltei kaikilla oli kolme tai jopa useampi rooli hallittavanaan. Mahtavaa, miten pienellä näyttelijäkaartilla saatiin lavalla eläväksi näytelmä, jonka joukkokohtauksetkin välillä aiheuttavat ohjaajille harmaita hiuksia hallintavaikeuksillaan.

Pidimme molemmat myös erityisesti musiikillisista ratkaisuista. Esikoinen ihasteli näyttämöllä koko ajan istuneen (soittaneen ja laulaneen) Mila Laineen taituruutta. Hän vastasi koko näytelmän musiikista miltei yksinään. Välillä saattoivat muutkin näyttelijät tarttua johonkin instrumenttiin ja lopussa kuulimme myös nauhaa, mutta esityksen parhaimpia elementtejä oli muusikon, tekstin ja näyttelijöiden välinen vuorovaikutus, Mahtavasti suunniteltu, upeasti esitetty.


Summa Summarum

Kaikkiaan siis tykkäsimme kovasti. Minä tallennan muistiini uuden version Rikhard III:sta. Ei ihan ykköspaikalle nuoruudenkokemuksen ohi, mutta sillä onkin etunaan ajan kultaus.

Kannattaa käydä katsomassa Kansallistetterin versio klassikosta - Shakespeare on aina Shakespeare.. Näytelmä viihdyttää, ilahduttaa taitavalla lavatyöllä ja herättää tietysti myös ajatuksia, jos niin haluaa ja antaa historian elää mielessään. Ihan kaikkihan Shakespearen näytelmässä ei edes pidä yhtä historiallisen totuuden kanssa - ja siitä saa hyvän aasinsillan taiteen (ja muutenkin viestinnän) vastuun pohtimiseen yleisön asenteisiin vaikuttamisessa, vaikka sitten jälkipolvien osalta.

Jotain kertonee esikoisen kokemuksesta sekin, että hän tarjoutui taksimatkalla lähtemään äidin kanssa teatteriin toistekin - ihan vaikka vakiseuralaiseksi!

3.12.2016

Tarjottimellinen illuusioita - Patti Smith: M Train




"Is the reader familiar with me, does the reader wish to be so? 
I can only hope as I offer my world on a platter filled with illusions..." 
- Patti Smith / M Train


Että oli mahtava äänikirja! Patti Smith lukemassa omaa kirjaansa. Ihan helmi, vaikka kyllä sitä sitten piti jonkun verran odotellakin. Lainasin kirjan HelMet Overdriven palvelusta ja jonossa ennen minua oli melkein parikymmentä innokasta kuuntelijaa. Odotus kuitenkin kannatti.

Patti Smith : M Train 
HelMet Overdrive -laina 

En aiemmin tnntenut Patti Smithiä laisinkaan. Tai siis, olenhan minä nimen kuullut ja yhdistänyt aina enemmän musiikkiin kuin kirjallisuuteen. Mitä ilmeisimmin kyseessä on kuitenkin monitaitoinen taiteilija, ja myös ajattelija.

M Train on unenomainen kokoelma muistoja elämän varrelta. Joukossa on myös unia, painajaisia tai kirjoittajan kohdalle osuneita näkyjä. Elämää nähnyt taiteilija kertoo nykyajan rutiineistaan, luentomatkoistaan esim. tutkimusmatkailijan muistoseuran tilaisuuksiin tai pyhiinvaelluksestaan japanilaisten kirjailijoiden haudoille tai meksikolaisen Frida Kahlon kotiin. Usein nykytapahtumat herättävät muiston - matkasta, lapsista, rakkaudesta tai vaikuttavista hahmoista, joita Patti Smith on tavannut.

Kirja kertoo boheemista elämäntavasta, joka ei kuitenkaan koskaan tunnu hajoavan sirpaleiksi, toisin kuin monilla muilla taiteilijoilla. Kasassa pitävänä voimana kulkee rakkaus - mieheen ja sitten lapsiin, taiteeseen. Oman fiiliksensä toi myös Patti Smithin ihastuminen Haruki Murakamin kirjoihin. Samalla tavalla minä tykästyin kirjailijaan Suuren lammasseikkailun myötä.

Unenomaiseksi kirjan tekevät muistot, joista Patti Smith kertoo. Tasaisella äänellä hän kertoo tapahtumista ja ihmisistä, jotka kuulostavat enemmänkin jännittävien romaanien päähenkilöiltä kuin jonkun elämään oikeasti kuuluvilta. Kotipihalle "pihamökiksi" jätetty laiva, jonka päälle myrsky kaataa suuren puun tai shakkiottelun tuomarina toimiminen Islannin perukoilla kuulostavat tapahtumilta mielikuvituksen tuolta puolen. Osaisipa sitä itsekin heittäytyä samalla tavalla ja etsiytyä kumman perässä uusiin seikkailuihin luonnollisesti ja avoimin silmin.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkästään tarinoiltaan kiinnostava. Minä olen huono etsimään sitaatteja, mutta tästä kirjasta olisin voinut napata monta. Kieli on kaunista, runollista ja ajatuksiltaan monesti pysäyttävää. Tällä kertaa poimin kuuntelun keskellä kaksi. Ensimmäinen on ylhäällä ja toinen tulee tähän loppuun. Aion kuitenkin hankkia tämän kirjan myös tekstiversiona, todennäköisesti ihan omaan hyllyyn (tai Koboon). Tekstiä tekee nimittäin mieli makustella vielä lisää.


"All I needed for the mind, was to be led to new stations, 
all I needed for the heart, was to visit a place of greater storms." 
- Patti Smith/ M Train

28.11.2016

He olivat natseja

Jännittävää, miten viime vuosisadan alkupuolen tapahtumista on kirjoitettu viime aikoina taas enenevässä määrin. Kuuluuko nykyisessä julkisessa keskustelussa kaikuja menneestä ihan pelottavuuteen saakka? Tai sitten on vain aikaa kulunut tarpeeksi. Kipeitä ja vaiettuja asioita halutaan tuoda esille.

Viimeksimainitusta on kyse Katarina Baerin He olivat natseja -kirjassa.


Katarina Baer: He olivat natseja 
Luettavaksi kustantajalta Kirjamessuilta 

Kirjamessuilla jo Katarina Baer kertoili, miten halusi selvittää isovanhempiensa tarinaa niin itsensä kuin oman isänsä vuoksi. Hänestä on tärkeää saada selvyys asioihin, joista rakastettu isoäiti ei koskaan puhunut sen paremmin pojalleen kuin lapsenlapsilleen. Isoäiti ja isoisä nimittäin olivat aktiivisia natseja Kolmannen tasavallan päättymiseen ja isoisän kuolemaan saakka, isoäiti aatteiltaan ehkä elämänsä loppuun saakka, vaikkei koskaan asiasta maininnutkaan.

Kun kirjaa alkaa lukemaan, sitä on vähän varuillaan. Miten on mahdollista, että kukaan saattoi innokkaaina tukea yhtä historian pahimmista valtaan päässeistä ideologioista? Tarinan edetessä huomaa kyseessä olevan tavallisten ihmisten halusta parantaa omaa elämäänsä ja luoda maastaan lapsille parempi paikka.

Kirjana Baerin teos on välillä dokumentaarinen, välillä tulkitseva. Myönnän toisinaan hieman väsähtäneeni yksityiskohtien ja nimien runsauteen. Aina ei juttu myöskään tuntunut oikein etenevän. Kaikkiaan kirja on erittäin kuitenkin mielenkiintoinen ja se kannattaa luetuttaa laajasti myös nuorilla. Sen arvo taitaa olla muualla kuin kirjallisissa ansioissa.

Kukin meistä tulkitsee ympäristöään sekä erityisesti kuulemaansa viestintää omien kokemustensa ja tietojensa pohjalta. Jos on joutunut lähtemään vallanvaihdon vuoksi kommunismin alta pakoon, näkee idän aatteen väistämättä pahana. Jos joku lupaa paluuta entiseen elämään ja menetettyä asemaa takaisin, on helppo uskoa aatteen jalomielisyyteen. Lienee myös helppo uskoa "syntipukkiin", joksi juutalaiset natsi-Saksassa nostettiin perusteluna omiin jonkun muun kustannuksella saavutettuhin etuihin.

Eikä tavallisille ihmisille tosiaankaan heti kerrottu juutalaisten tuhoamisesta. Viesti puskettiin läpi vähitellen, kunnes oli jo liian myöhäistä. Siitä on oikein tutkimuksia, miten ihmisjoukot ovat sulkeneet "pahuuden" pois tietoisuudestaan, sen todennäköisesti oltua liian rankka omaksuttavaksi. Siksi ehkä myös sodan jälkeen natsimenneisyydestä ei puhuttu mitään (puhumattakaan tietysti sen antamasta vähemmän hyväksyttävästä leimasta).

Baerin isovanhempien tarina on mielenkiintoinen ja vähän pelottava ehkä juuri siksi, että kyse on aivan tavallisista ihmisistä, joista tuli halukkaita rattaita tuhovoimaiseen koneistoon. Vaikka he eivät välttämättä itse hirmutekoihin osallistuneetkaan, olivat he osana niiden mahdollistamista ja innokkaita vallanpitäjien tukijoita. Silti he olivat myös rakastavia vanhempia, tunnollisia työntekijöitä ja kaipaavia sisaruksia.

Kun tällä hetkellä kuuntelee keskustelua "vihapuheista", seuraa yhteiskunnan jakautumista yhä kauempana toisistaan oleviin osiin ja näkee muukalaisuuden nostattaman torjunnan, tajuaa tällaisten kirjojen tulevan yhä tärkeämmiksi. Ne kertovat osaltaan tavallisten ihmisen haavoittuvuudesta propagandan ja ideologisen paatoksen edessä. Vain lisäämällä tietoisuutta menneistä tapahtumsta, kasvattamalla ymmärrystä dogmien sisällöstä ja mahdollisista seuraamuksista, voimme edes yrittää ehkäistä historiaa toistamasta itseään.

26.11.2016

Kuukauden teatteri eli Bloggariklubi & Canth

Bloggariklubi pani taas parastaan. Pääsimme kuuntelemaan peräti kahta mielenkiintoista esitystä. 
Valosuunnittelija Kalle Ropponen edusti illan ensi-iltanäytelmän työryhmää ja kirjailija Riku Korhonen kertoili Emme enää usko pahaan -teoksensa taustoista. Tuolloin emme me bloggarit vielä tienneet, oliko Finlandia-palkinto osunut kohdalle (ei ollut tällä kertaa), mikä loi sekin pientä jännitystä keskuudessamme.


Molemmat haastateltavat olivat karismaattisia kertojia, vaikkakin hyvin erilaisia. Eläväinen Kalle Ropponen antoi aktiiviset tekijän vaikutelman ja kertoikin olevansa "taiteen käsityöläinen", jolla freelancerina on täysi ja kiireinen aikataulu. Riku Korhonen pohdiskeli lapsuuden vaikutuksia kirjan miljööseen ja näin vanhana turkulaisena sitä kuunteli Ispoisten rannasta mielenkiinnolla, vaikka itse "toispuolelt' jokkee" kotoisin olenkin. Sitä paitsi - minäkin muistan sen Aku Ankan Lentävän hollantilaisen! Kuten varmaan ikäpolvemme kaikki lapset.

En nyt lähde tähän sen kummemmin haastatteluja summeeraamaan. Bloggariklubi on kovasti ajan hermolla ja livestreamaa haastattelut eli Kansallisteatterin FB-sivuilta pääsee katsomaan tallennukset. Suosittelen!
(Jaoin myös blogin FB-sivulla, jos sieltä löytyy helpommin)

Oli hienoa kuulla valosuunittelijan ajatuksia siitä, miten hän on pyrkinyt valoilla erottelemaan Canth-näytelmän eri tasoja ja aikajanoja. Osasi aivan eri tavalla katsoa näytelmää ja täytyy todeta, että valot olivat upeat. Varsinkin varjojen käyttö loi omaa dramatiikkaa ja välillä jopa unenomaista (painajaismaista?) tunnelmaa. Niiden avulla erot näytelmäkohtausten, ajan ja paikan välillä korostuivat. Muutenkin Canth oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ensi-ilta.


Kalle Ropponen meitä jo varoitteli haastattelussa, ettei pidä odottaa kertovaa elämäkertaa vaan enemmänkin taiteilijan sielunelämän ja teosten kehitystarinaa. Sellainen lavalla olikin.

Toki lavalta löytyivät myös Minna, hänen perheensä ja tuttavapiirinsä sekä elämän suurimmat käänteet. Kaikki tuntevat Minna Canthin nimeltä ja tietävät hänen olleen 1800-luvun kenties vaikkutusvaltaisin suomalainen nainen - naisten aseman ja alemman yhteiskuntaluokan puolustaja - sosialistiksi sanoivat aikalaiset, mikä aiheutti myös paheksuntaa kovinkin vanhoillisessa ympäristössä. Varsinkin pappismiehet "vaihtoivat toiselle puolelle katua" vastaantullessaan, kun kuvaukset eutanasiasta, lapsensurmasta ja naisen epätoivosta kävivät liian rankoiksi käsitellä.

Myönnän myös omien tietojeni Minna Canthista olleen varsin hataralla pohjalla yksityiskohtien suhteen. Siksi onkin hyvä, että käsiohjelmassa kerrotaan tarkemmin niin Canthista kuin hänen ympärillään vaikuttaneista henkilöistäkin.

Ida Aalberg, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja muut ajan tutut nimet vilahtelevat myös näytelmässä. Oli jännittävää nähdä tulkintoja ajasta, sen arvoista ja aatteista Canthin näytelmien kautta. Viimeksi aikakausi ja sen ihmiset (Minna Canth mukaanlukien) tulivat minulla vastaan lukemassani Juhani Ahon elämäkerrassa. Aika samanlaiselta näytii, mutta lavalta huokui myös epäkohtien rankka kuvaus ja sen aiheuttama, välillä rajukin, reaktio aikalaisissa. Lopputulos oli varmasti vaikuttavampi kuin puhtaasti elämäkerrallinen tarina olisi ollut.

Pidin näytelmän tavasta tuoda ihminen ja aikakausi esille yhden henkilön taiteen kautta. Samalla sai rautaisannoksen suomalaista kulttuurihistoriaa. Runsas näytelmäkatkelmien käyttö ja nimenoaan taiteeseen vaikuttavien tapahtumien esittäminen tarinan sijaan loivat kuitenkin myös pientä rytmihäiriötä teatterikokemukseen. Varsinkin ennen väliaikaa tuntui "flow" olevan jotenkin kadoksissa ja näytelmä eteni hieman töksähdellen kohtauksesta ja teoksesta toiseen. Olo oli kuin kevyttä kengurubensaa tankanneessa kuplavolkkarissa.

Toki pieni hapuilu saattoi johtua ensi-iltatilanteesta. Sitähän aina sanotaan, että näytelmä löytää uomansa vasta muutaman varsinaisen esityksen jälkeen, kun näyttelijät solahtavat tosissaan rooleihinsa. Uskoisin silloin myös muutamaan kertaa kuultujen tekstitakertelujen katoavan. Ensi-iltanakin väliajan jälkeen tuntui rytmi löytyvän ja kohtaukset soljuivat kauniina virtana. Myönnän pyyhkineeni myös kyyneleitä.

Näyttelijöistä erityisesti mieleeni jäi tietysti Cécile Orblinin Canth, joka on lavalla kai käytännössä melkein koko ajan. Myös Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Jussi Lehtonen Niilo Salana nousivat esille miehisessä herkkyydessään.

Lavasteiden yksinkertaisuus oli hämäävää, sillä rakenteiden korkeuseroilla ja hyödyntämällä myös katsomon puolta luotiin perspektiiviä sekä ajan että paikan vaihteluille. Tarinan kerroksellisuus korostui hyvinkin konkreettisin keinoin henkilöhahmojan asettelun ja korkeuserojen kautta. Syntyi jännittäviä kuvioita ihmissuhteista pelkästään sijoittelulla. Valon osuudesta kohtausten erilaistamisessa jo mainitsinkin.

Sisällöllisesti Canth on niin rikas näytelmä, ettei sitä oikein yhden katsomiskerran jälkeen edes kykene kunnolla jäsentämään. Näyttämöltä mukaan tarttui huikea määrä kamppailua taiteen ja yhteiskunnallisen muutoksen vuoksi, rajua tunteenpaloa ja intohimoja, sekä kuva naisesta, joka ei halunnut tehdä kompromisseja halussaan saada heikompien ääni kuuluviin teatterilavoilla.

Lavalta löytyy myös erään aikakauden Suomi, josta oppimalla voi saada perspektiiviä tähän päivään. Upea kuvaus pienen kansan kipuilusta kohti itsenäisyyttä kielitaisteluineen ja poliittisine haasteineen. Taisi Suomen juhlavuosi Canthin myötä ottaa varaslähdön jo marraskuussa.

Lisää tietoa näytelmästä löytyy täältä.

Kiitos elämyksestä Bloggariklubille! 

21.11.2016

Huvila

Olen huomaamattani taas liukunut 30-luvulle. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että ajankohtaan liittyen julkaistaan nyt paljon kirjallisuutta. Minun nähdäkseni tähän on kaiketi parikin syytä, siis sen lisäksi, että ajankohta itsessään tietysti on varsin kiinnostava.

Ensinnäkin tuosta ajasta on kulunut tarpeeksi vuosia. Seuraavat sukupolvet eivät enää kanna vaikenemisen taakkaa isiensä tavoin, mutta haluavat tietää ja kertoa. Katarina Baerin kertomus isovanhemmistaan eli "He olivat natseja" lienee klassinen esimerkki,

Toisaalta 30-luvun natsipropagandan ja nykyisellään julkisuudessa käytävän poliittisen keskustelun ilmapiirin välillä voi löytää pelottavia yhtymäkohtia. Taloudellisten vaikeuksien sysääminen jonkin kansanosan niskoille, suvaitsemattomuus, oman kansan "puhtaus" - kuulostaako tutulta?


Tuula-Liina Varis : Huvila 
Kirjamessuilla kustantajalta 

Tuula-Liina Varis lähestyy aihetta pienmuotoisesti kahden naisen ja yhden tytön tarinan kautta. Aatekumu kohisee taustalla, mutta maailman tapahtumat kääntävät kohtaloita myös syrjäisessä Suomessa.

Nuori Raakel menee naimisiin kopean taiteilijan kanssa. He muuttavat maalle, saavat tyttären ja sitten mies eräänä päivänä vain katoaa. Raakel huomaa jääneensä tyttärensä ja piikansa kanssa yksin taloa pitämään.

Jätetyksi tuleminen on rankkaa tilanteessa kuin tilanteessa, mutta ideologian vuoksi hylkääminen tuntunee erityisen pahalta. Kun ei ollutkaan tarpeeksi hyvä. Periksi ei voi antaa ja ylpeys kantaa yli vuosien, tiettyyn pisteeseen saakka. Paluutakaan ei voi ajatella.

On jännittävää, miten vähäeleinen tarina voi tuoda maailman käänteet esille. Tämä kirja ei ole sotakuvaus eikä suurien tapahtumien kertomus. Juoni kehittyy pienillä liikkeillä ja eleillä, naisten välisten suhteiden ja ajatusten kautta.

Pidin kirjan hieman kieroutuneesta tavasta tuoda aatteet ja maailman mahtipontiset uhot hyvinkin pelkistetyn kuvauksen kautta. Kaukaiset tapahtumat pääsevät kääntämään kolme elämää nurinperin salakavalasti yhden miehen kautta. Sitten tulee sota ja kaikki kääntyy vielä vähän enemmän kallelleen.

Kirja on myös kuvaus valintojen vaikeudesta ja ylpeyden hinnasta, vai oliko kaikki sittenkin paremmin juuri näin? Halu pois saattaa välillä johtaa ojasta allikkoon, niinhän kaikki äidit kai tyttöjään varoittelevat tai ainakin varoittelivat aiemmin? Vaikka kirja on kuvaus tietystä ajasta ja sen suurista ajatuksista, on se ennenkaikkea myös kuvaus ihmisten välisistä suhteista, rakkaudesta, valinnoista tai kykenemättömyydestä välittää.

Arvostan taitavaa kirjoittajaa, mutta jotenkin romaanin henkilöt jäivät minulle etäisiksi. Luin tarinaa kliinisesti, mielenkiinnolla, mutta tunne jäi puuttumaan. En oikein osaa sanoa miksi. Ehkä miehen kautta eläminen on minulle niin kovin vierasta (eri aikakausi, eri nainen) ja lapsen "unohtaminen" omien valintojen vuoksi käsittämätöntä, enkä siksi osaa samaistua Raakeliin. En tiedä.

Lukemisen arvoinen kirja kuitenkin, joka aihealueeltaan ja varsinkin yhdistettynä muihinkin näihin aikoihin lukemiini kirjoihin sai ajattelemaan.

19.11.2016

Lukemista lentokoneessa

Viikko koulutusta San Franciscossa on takanapäin. Paljon ei kaupunkia ehtinyt pitkien koulutuspäivien aikana katselemaan, mutta hotellin edessä oli Union Square, jonka jouluvalaistut palmut jäävät varmasti mieleeni. Minimoin kotoa poissaoloajan, joten turisteilu jäi nyt sitten mahdolliseen seuraavaan reissuun.

Lentomatka(t) olivat odotetusti pitkiä, enkä nukkunut laisinkaan. Menomatkalla tahallani, paluumatkalla en vain saanut unta. Paluun puolitoista vuorokautta (työpäivä mukaanluettuna) hereillä oli kokemus, jota en välttämättä halua ihan heti toistaa,

Odotetusti matkalla tuli luettua. Vähän vähemmän odotetusti katselin myös elokuvia - kaikkiaan neljä. Lisäksi British Airways tarjoaa matkustajilleen myös äänikirjoja. Charlotte Brontën elämäkerta oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Lisäksi kuuntelin pari novellia. Toisessa vaimo kirjoittaa William S. Burroughsille (joka ampui vaimonsa erään illanvieton aikana) ja toisessa taas käydään rannalla eri elämänvaiheiden aikana. Sen verran olin väsynyt, että kirjailijat jäivät merkitsemättä muistiin. Todettakoon siis vain, että äänikirjat toimivat myös lentokoneessa.

Elokuvat

Absolutely Fabulous oli juuri niin kreisi kuin odotinkin, mutta jotenkin tv-sarja on sittenkin parempi. Ehkä pidemmässä kerronnassa vitsit vähän toistuvat. Mukavaa ja viihdyttävää katsottavaa kuitenkin.

Love & Friendship Jane Austen filmatisointi oli juuri niin hyvä kuin Jane Austen filmatisointi parhaimmillaan on. Viiltävää dialogia, juonittelua, rakkautta, viattomia nuoria naisia... Aivan ihana. Sen parissa pari tuntia kului kuin siivillä.

Paluumatkalla katsoin uuden Ghostbusters version. Mitäs siitä sanoisi? Kohellusta ja oikeastaan pimeässä lentokoneessa välillä vähän pelottaviakin kohtia. Lopussa tosin lähinnä nauratti. Ei ehkä ihan niin hyvä kuin alkuperäinen, vaikka naisen kai pitäisi olla innoissaan sukupuolenvaihdoksesta.

Tailor, Tinker, Soldier, Spy on kunnon vakoojaelokuva, jota väsyneenä katsoessa punainen lanka vähän katosi. Onneksi henkilökohtaisella ruudulla voi kelata rauhassa tarkistamaan. Elokuva oli myös täynnä kuuluisia (ja silmää miellyttäviä) tähtinäyttelijöitä kuten nyt vaikka Colin Firth ja Benedict Cumberbatch. Tykkäsin.

Kaikkiaan voi sanoa, että elokuvatarjonta oli mukavan laaja. Sieltä olisi löytänyt muitakin katsottavia, mutta halvimmassa luokassa tuli edessäistujan selkänoja (ja siis ruutu) vähän turhan lähelle nenää, jotta olisi kovin pitkään jaksanut kerralla tihrustella.


Kirjat 

Ja toki tuli luettukin. vaikkakin hieman vähemmän kuin alunperin oletin. Ihan meni fantasiaksi. En oikein jaksanut keskittyä muuhun kuin kevyeen viihteeseen.

Englanninkieliset matkakirjani eli Maria V. Snyderin Touch of Power sekä Kelley Armstrongin The Gathering olivat vetäviä tarinoita. Nämä luin kokonaan. Lisäksi aloitin Kelley Armstrongin The Summoning kirjaa ja luin heti alkuunsa Storm Sisters I:sen loppuun.

Vähän harmittelin taktiikkaani ottaa useammasta sarjasta ensimmäinen osa sillä olisi ollut kiva jatkaa samaa tarinaa vähän pidemmälle, mutta toisaalta... mitäs jos en olisikaan tykännyt matkalle otetusta sarjasta? Nyt oli valinnanvaraa.

Novellejakin luin, mutta "Reader I married him" - kokoelma osoittautui ainakin ensimmäisiltä tarinoiltaan vähän turhan sekavaksi. En oikein päässyt teemaan kunnolla sisälle ja tarinoiden tarkoitus vähän jäi hämäräksi. Katsotaan paraneeko lukukokemus loppujen novellien osalta.

Sivumääriä en tullut laskeneeksi, mutta puolitoista kirjaa per lentosuunta taitaa olla perussaldo, eli noin 400-500 sivua kertaa kaksi. Ei hullummin, kun ajattelee, että listalle päätyi myös elokuvia ja vähän kuunneltua äänikirjaakin.

Sekin tuli taas kerran todettua, että vetävä tarina saa ajan kulkemaan nopeammin, Oli se sitten kuunneltuna, katsottuna tai luettuna. Yhtään en ehtinyt lentojen aikana tylsistymään, vaikka väsyttikin.