22.4.2018

Poke-kulho lautasella

Minun pääni on ihan pyörryksissä kaikista ihanista ruoanlaiton inspiraationlähteistä, joita ympärilleni on kerääntynyt tässä kevään korvilla. On ihania ruokaohjelmiakeittokirjoja sekä tietysti myös tasoaan huimasti nostaneita ruokalehtiä. Ilmankos on romaanien lukeminen vähän takkuillut kun vain kuolaan ruokaohjeita. 



Sinänsä tietysti kiva, että kokkausinto on palaamassa edes jollain tasolla. Runsas vuosi sitten lempeästi tapoin ruokablogini ajan ja inspiraation puutteen vuoksi, eikä viime aikoina ole pahemmin syötävää näkynyt täälläkään muuta kuin "pakollisten" kuukauden keittokirjojen kohdalla. Perhe on syönyt, mitä eteen on ilmestynyt ja miehet saaneet pöytään laitettua. Onneksi meidän keittiössämme ei ruokahuolto ole ollenkaan äidin varassa, joten olen saanut pitää osittaista taukoani ihan rauhassa.

Aika näyttää, miten tässä käy. Nyt olen jo siinä vaiheessa, että orjallinen ohjeiden seuraaminen tai vaihtoehtoisesti sattumanvarainen pannuun paiskominen on pikkuhiljaa muuttumassa vähän suunnitelmallisemmaksi ideoiden yhdistelyksi. Niin kuin nyt vaikka perjantaiherkuttelun poke-kulhossa. Tosin minulla ei ole koko perheelle tarpeeksi montaa isoa kulhoa, joten lautasilta syöntiin tällä kertaa.

Tofun käsittely Viimeistä murua myöten -blogista ja mausteet Glorian ruoka ja viini -lehden uusimmasta numerosta possusta sovellettuna, koko kulho idea useammastakin lähteestä, mutta kastike by Samassa liemessä, sipulimarinadi ikivanha oma suosikki ja niin edelleen... Hyvää tuli ja hyvin maistui.





Perjantain tofupoke-kulho neljälle ja puolelle 

1) Ota (Jalo)tofua paketti ja leikkaa se siivuiksi ja laita talousopaperien väliin painon alle valuttamaan ylimääräiset nesteet pois muutamaksi tunniksi

2) Siivuta 1 punasipuli  ja sekoita sen kanssa kulhossa, iso loraus riisiviinietikkaa, suolaa, pippuria ja hyppysellinen sokeria. Tämän voit tehdä myös jo pari tuntia ennen ruokailua. Itse asiassa se on suotavaakin, sillä sipuli ottaa hetken pehmitäkseen.

3) Ota Basmati-riisiä 1 kahvimukillinen + 2 kahvimukillista kiehuvaa vettä keittimestä+ ripaus suolaa. Sekoita kattilassa ja anna kypsyä hiljalleen miedolla lämmöllä kannen alla. Muista vahtia, ettei vesi pääse kokonaan haihtumaan ja riisi takertumaan pohjaan. (Nimim. sitä kattilaa ei ole kiva putsata jälkikäteen, eikä palanut riisi maistu hyvältä). Lopuksi nosta pois liedeltä, ota kansi sivuun ja jätä odottamaan.

4) Riisin kypsyessä leikkaa/suikaloi/revi salaattia, tomaattia, kurkkua, retiisejä, korianteria, ituja ja muita kasviksia maun mukaan.

5) Sekoita kastikkeet eli

Tare-kastike tofua varten (GRV 4/2018):
4tl tuoretta inkivääriä raastettuna
2rkl sakea
4tl soijakastiketta
2tl sokeria
2tl miriniä

Salaattikastikkeeksi :
1dl riisiviinietikkaa
2rkl kalakastiketta
2rkl muscovadosokeria (tai jotain muuta tummaa sokeria)
2tl seesamiöljyä
vajaa 1rkl Gochujang-tahnaa)

6) Laita tofusiivut kuivalle pannulle muutamaksi minuutiksi paahtumaan (ja lisää sitten halutessasi pieni loraus öljyä, jos kaipaat oikein rapsakkaa pintaa). Kun pinta on mielestäsi sopivasti tummunut, lisää sekoittamasi kastike, sekoita ja nosta nopsasti pois pannusta, ettei pinta kärähdä.

7) Paahda hieman seesaminsiemeniä koristeeksi ja lisämauksi.

8) Laita kulhoihin (tai lautaselle) riisiä pohjalle ja sitten loppuja herkkuja kunkin syöjän maun mukaan. Mausta kastikkeella.

21.4.2018

Ambrosia

Ambrosia on mytologioissa kuolemattomien eli jumalten ruokaa. Oikeasti kyseessä on jonkinlainen kaksisirkkainen putkikasvi tuoksukkien ryhmässä. Aiheuttaa helposti allergiaa. 

Kuva: Carita Forsgren 
Carita Forsgren  Ambrosia
kustantajalta luettavaksi 

Forsgrenin kirjassakin Ambrosia on ilmeisesti jotain syötävää. Ihan selvillä en ole vieläkään kirjan luettuani, onko se avaruudesta ilmaantuneiden jumalien kuolemattomaksi tekevää maitoa vai nuoren tiedemiehen keksimää elinvoimaa tuottavaa kemikaalista yhdistettä. 

Lievä epämääräisyys leimaakin koko lukukokemusta. Päähenkilö Jenni on suklaahullu nuori nainen, joka kirjoittaa blogia orgastisista kokemuksista. Hän on tavannut upean miehen, jonka kanssa seksi on taivaallista, mutta joka katoaa säännöllisesti ja tuntuu välttelevän sitoutumista. Jennin alkaessa odottaa vauvaa, alkaa koko miehen suku kiinnostua niin naisesta kuin vauvasta ja Jenni joutuu vanhoja tarinoita muistuttaviin pyörteisiin. 

Jennin tarinan rinnalla taustaa luodaan seuraamalla avaruusaluksella planeetalle (Maahan) laskeutuneiden otusten selviytymistä uudessa ympäristössä ja heidän suhdettaan planeetan alkuasukkaisiin. Eihän siinä aina tietysti käy oikein hyvin, sillä ihmisen vallanhimo on loputon. Loppupuolella kirjaa juonet tietysti kietoutuvat toisiinsa ja monet asiat saavat selityksensä.

En oikein tiedä edelleenkään, pidinkö kirjasta vai en. Lukukokemuksena se oli vähän sekava, enkä aina oikein pysynyt juonessa mukana. Kirjan henkilöhahmot olivat kaikki enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä tai joutuivat tilanteisiin, joissa he näyttävät joko typeriltä tai ylenmääräisen naiiveilta. 

Sinänsä ajatus avaruudesta tulleista jumalista on tietysti mielenkiintoinen ja tarinan kiemuratkin hauskasti vanhoja legendoja nykymaailman yhdistäviä. Jotenkin jäin lukijana kuitenkin etäiseksi. Olin mukana turistina bongaamassa yhtymäkohtia, mutten eläytynyt käänteisiin tai henkilöiden tunteisiin. 

Luin kuitenkin kirjan loppuun, mikä kertoo sujuvasta tekstistä ja tarpeeksi koukuttavista juonikoukeroista. Vaikkei Ambrosia nousekaan suosikkieni joukkoon, niin olihan se taas lukukokemuksena virkistävästi vähän erilainen (niin kuin Osuuskumman kustantamat kirjat tietysti aina) 

16.4.2018

Brunssikirja ja trendikkäät vohvelit

Alkuvuosi on ollut ihanien keittokirjojen aikaa, mutta niistä ehkä kauneimmaksi tituleeraisin Brunssikirjan. Jo tunnelmallinen vaaleanpunainen kansi houkuttaa suunnittelemaan rentoa sunnuntaibrunssia ystäville.

Saara Atula / Jenni Häyrinen : Brunssikirja - Brunch all day 
Synttärilahjaksi toivottu ja saatu 
(kiitos isi!) 

Koko päivä brunssia eli hurja määrä ihania ja houkuttelevia reseptejä. Kokeiltavien lista kasvoi entistä pidemmäksi, vaikka toki kirjasta löytyvät myös samat trendien huipulla keikkuvat herkut kuin muistakin uusimmista keittokirjoista ja muusta mediasta. Niin kuin nyt vaikka hummus, shaksouka, sekä tietysti erilaiset vohvelit.

(Sivuhuomautus: Miksi tapenade eli oliivitahna ei ole edelleenkään trendikäs ? Minä tykkään siitä vähintään yhtä paljon kuin hummuksesta)

Tykkään kirjoittajien konstailemattomuudesta. Saaran vegepainotus ja Jennin pitkä kokemus näkyvät niin ohjeiden aineslistoilla kuin anekdooteissa.  Kuvat ovat tunnelmallisia ja inspiroivia, tekijöidensä näköisiä.
Arvostan - tämän kirjan tekemisessä on nähty hurjasti vaivaa.

On hauska lukea jokaisen reseptin alustus  - tuntuvat henkilökohtaisilta ja tuovat hauskasti esiin niin kirjoittajiensa erilaiset kokemukset kuin (iän) elämänvaiheetkin.  Resepteissäkin yhdistyy kaksi omanlaistaan ruokafilosofiaa harmoniseksi kokonaisuudeksi. Huomasin vasta kirjan luettuani, ettei siinä ollut pahemmin lihaa. Sisällysluettelosta tarkistaessani totesin, että Chorizoa löytyy, kananmunia ja jossain olin lukevinani pekonista, mutta muuten mennään pääasiassa kasviksilla ja vähän kalalla. Ilman mitään saarnaamista tai -ismiä (joita vierastan kaikissa asioissa). Kirja on "vain" kokoelma upeita reseptejä, ilman sen kummempaa ideologiaa... paitsi ehkä herkullisuuden ylistys.

Olen keittokirjoja lukiessani melkoisen kriittinen, mutta tästä on vaikea löytää huomautettavaa. Vielä ei silmiini ole osunut edes yhtään typoa. Olisikohan resepteissä hiukan jossain kohtaa oletettu lukijan tietävän, mitä tekee? Kokeilemassani reseptissä ei puhuttu mitään kypsennykseen tarvittavasta ajasta...  Eikä tämä kirja tietysti muutenkaan ole kaikilta osiltaan välttämättä tarkoitettu ihan aloittelijoiden kokeiltavaksi. Eivät reseptit varsinaisesti vaikeita ole, mutta ehkä parhaimmillaan kuitenkin jo vähän kokanneen lukijan inspiraationlähteenä.

Niin, ja yksi asia tietysti harmittaa - kuvissa on niin ihanan kesäinen tunnelma, etten millään malttaisi odottaa ilmojen lämpenemistä. Ulos pitäisi päästä ja jostain löytää myös yhtä upeita brunssipaikkoja... Eikä se ole ihan pieni haaste se.

Meidän tuplavohvelit 

Ihan ensimmäiseksi meillä pääsivät pöytään kesäkurpitsa-halloumivohvelit. Vohvelit ovat kaikkien suosikkeja ja niihin saa mukavasti upotettua kasviksia ilman, että lapset mieltävät niitä syövänsä.

Kokeilussa ohje oli suurin piirtein samanlainen kuin kirjassakin, mutta vähän tuunattiin sen mukaan, mitä jääkaapista löytyi. Lisäsin esim. kauramaitoa, koska purkki pitäisi käyttää ja samoin laitoin raejuuston loput sekaan. Itse asiassa saatan hyvinkin käyttää seuraavalla kerralla pelkkää raejuustoa. Muistaakseni se on kaupassa halvempaa kuin halloumi, joten samalla säästää, enkä ole ihan varma, onko lopputuloksessa varsinaisesti eroa.

1 kesäkurpitsa (karkeana raasteena)
1 halloumi (karkeana raasteena)
1/3 prk raejuustoa
6dl kauramaitoa
2 kananmunaa
4dl vehnäjauhoja
2tl leivinjauhetta

Kirjan ohjeessa ehdotetaan öljyä raudan voiteluun, mutta meillä ei kyllä tarttunut kiinni ilmankaan. Ehkä sen pitää vain olla kunnolla kuuma (?). Tai riippuu tietty raudastakin ja sen materiaaleista.

Sekoita ainekset ja anna taikinan turvota puolisen tuntia. Kuumenna vohvelirauta ja kypsennä vohveleita kuumimmalla säädöllä noin 5min. Ainakin meillä tuntui tuossa ajassa olevan pinta rapsakka, mutta sisällä vielä pehmeyttä.

Seuraksi tein tsatsikia (1/2 kurkku hienonnettuna ja valutettuna, 1 valkosipulinkynsi, turkkilaista jugurttia, suolaa ja hunajaa) ja pilkoin kurkkua, tomaattia ja paprikaa.

Kaikki syötiin - vain viimeinen jaettiin. Eli yllä listattu tuplamäärä taikinaa oli tuikitarpeellinen 5 hengen perheessä, jossa kaksi teiniä, kun syötiin lounasta ilman sen kummempia lisukkeita. Brunssipöydässä toki riittäisi useammallekin.

Vohveleita on meillä toki tehty ennenkin ja juurikin poimin arkistojen kätköistä talteen gluteenittomat ja maidottomat juuresvohvelit

Vohvelimaniaa... arkistojen kätköistä

Olen tässä lueskellut kevään ihania keittokirjoja. Kahden suosikkini (Samassa liemessä ja Brunssikirja) perusteella totesin kolmen asian olevan mitä ilmeisimmin trendien huipulla. Ensinnäkin Shaksouka sekä vihreänä että punaisena tulee vastaan molemmissa ja tietysti meilläkin tehtiin vihreää versiota viime viikolla. Toiseksi hummukset sateenkaaren väreissä ja mauissa ovat pinnalla niin näissä kirjoissa, kuin muuten myös lehdissä ja muussakin mediassa. 

Lisäksi silmiini osuivat vohvelit eri muodoissaan. 

Viimeksimainittuja on suunnitelmissa tehdä lähiaikoina, mutta ennen keittiöpuuhiin ryhtymistä pelastin arkistojen kätköistä myös pari vuotta sitten tekemäni juuresvohvelit. Nämä(kin) olivat herkkua! 

Helmikuu oli vohvelikuu vuonna 2014, eikä näissä vohveleissa muuten ole sen paremmin maitoa kuin vehnääkään... 




Helmikuu on vohvelikuu ja lettukuu ja kai vielä blinikuukin... ainakin, jos on lehtiä uskominen. Niin paljon on silmiin osunut pannarinsukuisia kuvia. Ei siinä mitään, meillä tykätään noista kaikista. Lettuja vaan ovat pojat tehneet sen verran paljon viime aikoina, että maito-jauhot-muna yhdistelmä ei nyt oikein iskenyt, vaikka vohveleita teki mieli. Siispä juureksia... sellainen vähän kevyempi kasvisversio - niin, ja muuten gluteenitonkin.

Näistä tuli herkkua. Maistuivat yllättävän makealta eli käyvät sekä alkuruokaa, pääruokaan kuin itse asiassa jälkkäriksikin, mutta piparjuurismetana toi juuri sopivasti ytyä mukaan. Tehdään toistekin. Sopi hyvin myös yhden lapsuudentrauman parannuskeiton kylkeen, mutta siitä sitten lisää joskus myöhemmin.

Niin, sen verran piti vielä sanoa, että nämä vohvelit kelpasivat kaikille, melkein loppuivat kesken eli kannattaa varautua tupla-annoksella, jos on enemmän kuin pari syöjää...


Meidän linssilude...
Juuresvohvelit 
(kannattaa tuplata)

1 pkt Pirkka juuressosetta (500g)
1,5dl kaurahiutaleita
0,5dl perunajauhoja
1 punasipuli silputtuna
2 kananmunaa
0,5dl öljyä
1tl leivinjauhetta
yrttejä
suolaa + pippuria

Sekoita kaikki ainekset keskenään ja jätä vähäksi aikaa turpoamaan. Paista vohveliraudalla ja nauti.
Höysteeksi voi laittaa mieleisiään juttuja, kuten vaikka nyt piparjuurismetanaa, tai maustettua jugurttia tai savulohta tai... no, mitä nyt mieli sattuu tekemään.

15.4.2018

Synttärihumua


Maalis-huhtikuun vaihde on meillä yhtä synttärihumua. Ensin täytti mummi 80v, sitten vietin minä aprillipäiväjuhlaa ja viime viikonloppuna juhlittiin Totoa. 

Lasten kaverisynttärit aiheuttavat aina jonkinmoista päänsärkyä. Kotiin ei koko päiväkotiryhmää viitsi ottaa, jollei keli mahdollista edes osaksi aikaa pihalle siirtymistä. HopLopit ja Superparkit tietysti aina ovat lapsia miellyttävä vaihtoehto, mutta tällä kertaa halusin tehdä oikeasti Toton näköiset bileet. 

Kuvat: EMMA

Taidepaja on Toton lempiharrastus. Sitä odotetaan koko viikko ja tekemisen nautinto on käsin kosketeltavaa. Jotain taidejuttua siis voisi miettiä, mutta mielellään sellaista lasten oman taiteen tuottamisen mahdollistavaa. Nettiä selaillessani päädyin Espoon modernin taiteen museon EMMAn sivuille.

Viime sunnuntaina siis valtasi 15 eskarilaista museon aulan ja siitä Paula-oppaan mukana siirryimme ensin yläkertaan katselemaan näyttelyn taideteoksia ja keskustelemaan taiteen olemuksesta. Vähän minua arvelutti vilkkaan ryhmän vieminen herkkien taideteosten keskelle, mutta ihan turhaan. Lapset käyttäytyivät superhyvin ja kuuntelivat esittelyjä tarkasti. Heidän kommenttinsa olivat osuvia ja mielenkiintoisia. Varsinkin myrskyn nouseminen osana taideteosta tai videolla kasvoihinsa piirtävä taiteilija herättivät kysymyksiä ja ajatuksia. Bryk & Wirkkalan näyttelyn esineet ja varsinkin lasinpuhallus loivat ihania ahaa-elämyksiä. Totokin ilmoitti, että kesällä sitten otetaan rannalta hiekkaa, pestään se ja ryhdytään lasinpuhallukseen. Hieman jouduimme pohtimaan, mistä tarpeeksi kuuman uunin saisi...

Kuuntelun (ja istumisen) jälkeen pitää tietysti päästä touhuamaan, eikä synttäreillä voi herkutteluakaan unohtaa. EMMAn Makumaisemat-taidepajassa yhdistetään molemmat kivaksi ohjelmanumeroksi. Siellä ruoalla leikkiminen on sallittua ja suotavaa!

Runsaasta pöydästä löytyi aineksia vaikka millaisiin taideteoksiin ja jokainen lapsi teki 2 suolaista ja 2 makeaa luomusta, välillä ohjeita luovasti soveltaen. Kaikki taideteokset kuvattiin, syötiin ja lopuksi yhdessä ihasteltiin näyttelynä seinältä.

Lapsia selvästi arvostettiin myös vieraina. Wirkkalan lasit pöydässä toivat arvokkuutta ja juhlan tuntua.

Kaksi tuntia meni kuin siivillä ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Lasten into ja luovuus inspiroivat aikuistakin.  Pienen alkuhapuilun jälkeen pääsi jokainen vauhtiin ja kuviin tallennettiin toinen toistaan upeampia asetelmia.

Nämä juhlat taitavat jäädä sankarin mieleen pitkäksi aikaa, eikä kaikkein vähiten kotona pöydälle kasatun lahjavuoren vuoksi. Mieluisia paketteja kaikki ja juhlien jälkeen avaamiseen ehti kunnolla keskittymään ja lahjoista nauttimaan yksitellen. Museolla ei kaiken taiteen tuottamisen keskellä ehditty pakettien pariin ollenkaan, mutta tämä taisi ollakin parempi vaihtoehto kuin hulinassa paperien repiminen.

Kiitokset kaikille vieraille ja Paula-oppaalle ihanista juhlista!


14.4.2018

Kalevanpoikien kronikka

Kevät on jo ihan hollilla ja ensimmäiset kukatkin bongattu. Eilen tuli ekaa kertaa hiki ulkona kävellessä. Illalla katselin ikkunasta poikia pihalla. Heillä olivat jalat vielä lumihangen jämissä, yllä teepaidat ja Kamado-grilli kuumana.

Keväästä huolimatta pistin tässä vielä yhtenä iltana kynttilät palamaan takkaan. Jos ei niinkään lämmön ja valon vuoksi, niin Sepon ahjon muistoksi. Ihan vaan kirjan tunnelmointiin.

JP Koskinen : Kalevanpoikien kronikka 
Luettavaksi kustantajalta 

Kun Väinö, Seppo ja Ahti lähtevät Miklagårdiin hoitamaan salaista tehtävää, pääsee nuori Väntti mukaan. Edessä on uusia seikkailuja ja lauluja menneistä taisteluista, petoksista ja vallan vaikutuksista. Väntti on Ahti Lemminkäisen poika, joka Väinölle kasvatiksi annettiin. Ei ole pojalla taipumusta isänsä kaltaiseksi soturiksi, mutta laulut sujuvat ja vanhat taiat painuvat mieleen.

Mytologia, historia ja Kalevalan henkilöhahmot menevät iloisesti sekaisin veijarimaisessa tarinassa, jota luki sujuvasti ja hyvillä mielin. Tyyli tuo mieleen vanhat kronikat ja Waltarin tiiliskivet, mutta ehkä hitusen modernimmalla ja tiivistetymmällä otteella. Samalla tavoin kuvastuu kuitenkin historia elävänä lukijan eteen. Maailmalla on noussut kuolleista uusi jumala, jonka soturien edessä vanhat karkotetaan korpien kätköihin. Vielä voimat kuitenkin vaikuttavat ihmisten eloon, niin kuin saa kokea Vänttikin. Toisinaan taas laitetaan henkien syyksi ihmisten teot ja rikokset jäävät piiloon pitkiksi ajoiksi.

Minä viihdyin Väntin kertomuksen parissa. Kyseessä ei ole Kalevalan toisinto, vaikka hahmot sinänsä tuttujat ovatkin. Hieman ehkä olisi pieni selkeyden lisäys auttanut välillä väsynyttä lukijaa - nyt hypättiin välillä tarinassa eteenpäin niin, että piti hetki miettiä, miten seikkailu taas kyseiseen suuntaan käännähtikään.

Parasta Kalevanpoikien kronikassa ovat hitusen karikatyyrimaiset henkilöhahmot. Väinö vanhana taikojana, joka poikia kaivatessaan ottaa ristinkin varuiksi kaulaansa ja Ahti aina sotaan valmiina ja huolettomana sotilaana, olivat selkeästi piirtyviä, mutta onneksi kuitenkin ensimmäisen vilkaisun jälkeen riitti vielä vähän syventymistä ja selvittelyä. Väntti on jonkinlainen antisankari, mutta kuitenkin selviytyjä, joka lopulta jää kirjaamaan tarinan muistiin.

Kalevanpoikien kronikka on jotenkin piristävän "miehinen" tarina. Sellainen suoraviivainen ja rehti kaikesta sisältämästään juonittelusta huolimatta, täynnä testosteronia ja uhoa, silti pinnan alla tunteikas.

JP Koskinen kertoili kirjastaan ja vähän muustakin mukavassa kirjaillassa, joka piristi yhtä alkuvuoden viikkoani. Siitä voit lukea täältä.

8.4.2018

Linssit huurussa

Ikänäkö tulee ja kiusaa kai väistämättä, kun on tullakseen. Viimeisen kahden vuoden aikana on maailmani sumentunut ja Kobon kirjasimet kasvaneet. Laukusta löytyvät kahdet silmälasit. Toisilla katson kauas ja toisilla luen. Lopputuloksena en käytä laseja kuin pakollisissa tilanteissa ja lopuissa tihrustan ilman. Itse asiassa nenälläni keikkuvat linssit vain autoa ajaessa (ne kauemmas näyttävät) ja painettuja kirjoja lukiessani... Olisikohan aika käydä taas optikolla ja taipua monitehoihin ?

Äänikirjoja kuunnellessa ei tarvitse linsseistä välittää. Tosin tässä tipukirjassa taitaa olla kyse enemmän kameralinsseistä kuin silmälaseista - tai sitten nimellä viitataan vain tietynlaiseen sokeuteen sydämenasioissa, mutta ilman kyseistä vaivaahan ei kokonaista kirjaa kai saisi kirjoitettuakaan.



Sari Luhtanen: Linssit huurussa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana: Heljä Heikkinen 

Kristiina on villi ja vapaa valokuvaaja, joka kiertää eksoottisesta paikasta toiseen kuvaamassa kauniita (ja rikkaita) hääpareja. Omista häistä ei ole tietoakaan, sillä miehet ovat kulutustavaraa, jota ei matkalaukussa viitsi raahata.

Sitten Kristiinan Pariisinasunnon valtaa sinne lakiporsaanreiän nojalla asettunut siivooja ja Kristiina lähtee Suomeen ystäviensä luokse miettimään sotkujen setvimistä. Samalla suunnalla ja vieläpä samassa lehtitoimituksessa vastaan kävelee myös Sisilian matkalla sydämentykytyksiä aiheuttanut mies. Elämä ei kuitenkaan koskaan ole yksinkertaista, ei myöskään (tai varsinkaan) viihderomaaneissa ja mutkia löytyy matkasta kohti itsensä ja tunteidensa tuntemista roppakaupalla.

Linssit huurussa oli taas sellainen työmatkoille kuunneltavaksi sopiva pläjäys. Eivät käyneet lennot tylsiksi, mutta toisaalta ei tarvinnut pitkien päivien päätteeksi pahemmin keskittyä tai aivojaan vaivata. Hyvin kirjoitettua viihdettä, joka tosin välillä vähän sai ärsyyntymään päähenkilön aivottomuuteen ja - no, todetaan nyt ihan suoraan - itsekkyyteen.

Kristiina malli- ja sisustusarkkitehtiystävineen myös tuntuu liikkuvan varsin pinnallisessa ympäristössä, jossa ulkonäkö ja ulkoiset puitteet ovat tärkeitä. Jonkunlaista syvällisempää pohdintaa välillä kirjassa viritellään paikalleen asettumisesta, ystävyydestä, avioliiton merkityksestä ja rakkauden voimasta, mutta kyllä tuo pääasiassa aikalailla pintaliitoa muistutti. Toisaalta, kuka sitä nyt raatona lentokoneen penkillä filosofista mietintää yölennolla viitsisikään harrastaa. Paljon hauskempaa seurata lieviä töppäyksiä ja pohtia, kenen kainaloon päähenkilön soisi viimeisellä sivulla päätyvän.

Viihdekirjaakaan ei jaksa, jos se on huonoa kieltä tai töksähdellen kirjoitettu. Linssit huurussa läpäisee minun (myönnetään aika isoreikäisen) seulani tuon suhteen. Teksti on sujuvaa, tarina soljuu eikä myötähäpeän tunne estä rentouttavaa kuuntelua. Kyseessä ei varsinaisesti ole "suuri kirjallisuus", mutta Luhtasen pläjäys on oivasti paikkansa täyttävä ja tyylilajiaan edustava kirja.

Tällä hetkellä minulla ei ole yhtään työmatkaa (!) kalenterissa, mutta varmasti nappaan seuraavallekin jonkun vastaavan, vaikka Luhtasen muista äänikirjoina ilmestyneistä kirjoista. Elisa Kirjassakin näkyi ainakin pari mahdollista ehdokasta.

Muita vastaavia ja mahdollisia työmatkaehdokkaita ovat muuten Veera Vaahteran kirjat, jotka ovat pikkuisen vähemmän kylpyvaahtoa ja shamppanjaa, ja vähän enemmän polkupyöriä ja maihareita, mutta kevyitä ja viihdyttäviä myös.

3.4.2018

Maaliskuussa luettua

Kuukausi vaihtui - taas. Miten aika voikin nykyään mennä niin nopeasti, että sitä laskee melkein kuukausissa, ihan kuin ei enää huomaisikaan päiviä ja viikkoja. Osansa tietysti voi olla tuolla ikkunasta näkyvällä maisemalla. Huhtikuu alkoi melkomoisessa lumimyräkässä. Ei ole kyllä keväästä tietoakaan. Kuitenkin minä muistan lapsuudestani sellaisenkin syntymäpäivän, kun sain mennä ensimmäistä kertaa pihalle kokeilemaan vieläkö paljaat varpaat palelevat. (Palelivat tietysti, mutta sain sentään luvan mennä ja aurinko paistoi)

Kirjoja sain maaliskuun aikana loppuun peräti yhdeksän. Sanon peräti, sillä siinä hyppelymoodissa on ihme, että yksikään kirja päätyi loppuun saakka. No, myönnetään, listalta löytyy peräti kaksi lyhyitä "tarinoita" sisältävää kirjaa, jolloin hyppelyn tunne löytyy kätevästi yksistä kansista. Lisäksi luin myös yhden keittokirjan, joka muuten kiilasi samantien suosikkilistalleni.

Kirjoitin yllä "tarinat" lainausmerkkeihin sillä ensimmäinen pätkäkirja oli Juha Hurmeen Niemi. Se ei varsinaisesti ollut kokoelma erilaisia tarinoita. Kaikki luvut veivät omalla tavallaan Suomenniemen tarinaa, mutta eihän tuo tietenkään mikään varsinainen kronologisesti etenevä romaanikaan ole...

Toinen, eli Tove Janssonin Bulevardi ja muita kirjoituksia sitten sisältääkin aidosti lyhyitä novelleja tai esseitä kirjailijan pitkän uran varrelta. Tykkäsin kokoelmasta kovasti.

Kuukauden keittokirjaksi puolestaan päätyi talviseen keliin oivasti sopiva Meri-Tuuli Lindströmin (nykyisin Väntsi) Pataruokaa - possunposket olivat herkkuakin herkumpaa ja kirjan inspiroimana meillä syötiin eilenkin pitkään haudutettua pataa.

Jonkunlaiseksi pätkäkirjaksi kai voidaan sanoa myös Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918. Se on interaktiivinen teos, jossa lukijan valinnat ja arpaonni säätelevät tarinan kulkua. Minä säilyin ensimmäisellä yrityksellä hengissä kansalaissodan melskeissä, vaikka monenlaista kurjuutta vastaan tulikin. Toisella kierroksella ei käynyt ihan niin hyvin. Vielä ajattelin kolmannen kokeilla, ennen kuin kirjoitan teoksesta. Nyt jo voin sanoa, että se on varsin mielenkiintoinen ja pelillisessä muodossaan kiehtova.

Muuten maaliskuun lukulistalta löytyi peräti kolme dekkaria. Kuuntelin äänikirjana loppuun (David Lagercrantzin kirjoittaman) Millenium-sarjan viidennen osan. Jollei Lisbeth Salander olisi hahmona niin kiinnostava, olisin varmaan jättänyt kesken jo aiemmin. Jossain vaiheessa suunnittelin myös Flavian seikkailujen lukemisen lopettamista, mutta niin vain luin taas uuden osan. Nokisen tomumajan arvoitus oli edeltäjäänsä parempi, mutta silti pidän enemmän sarjan alkupään kirjoista.

Kolmas dekkari olikin sitten taas mielenkiintoisempi tapaus. Itse asiassa kyseessä on jonkinlainen bisnesschicklitjännäri eli Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani. Riemastuttavasti uudenlainen tarina Pietarilaisista bisneskuvioista ja niiden pyörteissä seikkailevasta firman nuoresta sisäisestä tarkastajasta.  Jopa minä luin tämän melkein putkeen.

Sitten onkin jäljellä enää kuukauden pakollinen viihdefantasia, joka jatkoi meedioetsivän tarinaa (A Cemetery, A Cannibal and the Day of the Dead) sekä tietysti Toton kanssa iltaisin kuunneltu kirja. Maaliskuussa saimme loppuun taas yhden Risto Räppääjän. Tällä kertaa ihmeteltiin tietokoneiden ja pelaamisen outoja vaikutuksia osassa Risto Räppääjä ja villi kone...

Nyt on sitten pääsiäinen vietetty ja pitkä viikonloppu takanapäin. Pitäisi orientoitua töihin, mutta tänään vietin vielä rauhallisen etäpäivän (toki dokumentteja riitti luettavaksi ja laskelmia tehtäväksi). Onneksi on nelipäiväinen arki ja sitten edessä taas viikonloppu. Silloin vietetään Toton 7-v synttäreitä ja muuten varsin mielenkiintoisissa merkeissä. Ehkä tänne blogiinkin kerron, mitä muksut pitävät juhlista, joissa ruoalla leikkiminen on sallittua ja peräti suotavaa.

1.4.2018

Venäläiset tilikirjani

Yllättävän nopeasti sitä voi saada kirjan luettua, vaikkei oikein muka jaksa lukemiseen keskittyä. Totta puhuen, olen viime aikoina ollut vielä entistäkin levottomampi, jos se nyt on edes mahdollista. Lukukeskittyminen on tuollaista parin reseptin luokkaa kerrallaan, joten onneksi on ollut myös hyviä keittokirjoja lukulistalla. Tänä keväänä kokkailijaa hemmotellaankin herkuilla. Synttärilahjaksi sain juuri kevään kauneimman kirjakannen tittelin ansaitsevan Brunssikirjan, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 

Levottomuuteni taitaa johtua yksinkertaisesti siitä, että elämässä vaan tapahtuu koko ajan niin paljon. Horisontissa siintää mahdollisia uusia kuvioita, töissä mennään tosi lujaa ja lapsetkin kiihdyttävät kevättä kohden tahtia omissa tapahtumissaan ja onnistuvat siinä sivussa telomaan itseään niin, että välillä juostaan terveyskeskuksessa. Onneksi keskimmäisen kaatumisessa sentään tuli vain haava polveen. Poika kävelee, vaikka arpi kai muistoksi jääkin.

Onneksi lukupinosta löytyi sopivan vauhdikasta iltalukemista.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani 
Yllätysennakkokappale kustantajalta 

Bineschicklitjännäri ? Jollei sellaista genreä vielä ole keksitty aikaisemmin, niin nyt kai sitten on. Ei silti, varsinaista romantiikkaa ei Tarasovan kirja sisällä. Enemmänkin sellaista himonsekaista sekaantumista outoihin tyyppeihin, vaikka kotona Turussa sankaritarta odottaakin (liian?) kiltti sulhanen.

Kuoharia, votkaa ja expattien bailausta vakkaribaarissa on vuorossa harva se ilta ja siinä sivussa Reija Wren selvittelee sisäisenä tarkastajana yhtiönsä venäläisen tytäryhtiön taloustilannetta ja mahdollisia sotkuja - vai oliko se sittenkin toisinpäin ? Siis, Reija Wren tekee parhaansa selvittääksen mahdolliset tilisotkut ja huomaa jonkun tahallaan häiritsevän tutkintaa. Pelin muuttuessa kovemmaksi irrottelu ystävien tai sellaisena esiintyvien ihmisten kanssa antaa tarpeellisia hengähdystaukoja...

Niin tai näin, vauhdilla mennään. Venäläiset tilikirjani on ainakin minulle ihan uudenlainen tuttavuus. Pikkuisen sekava juoni on omalla tavallaan riemastuttava. Venäläiset bisneskuviot ja kansanluonne esiintyvät kliseisinä, mutta silti varsin viihdyttävinä. Ehkä siellä tosiaan on tuollaista. Anniina Tarasova on itse kyseiseistä maasta kokemusta omaava bisnesnainen, joten hänen kuvittelisi jotain tietävän. Itse koko työurani liikemaailmassa viettäneenä, en hirveästi esim. esimiehen toimintatapoja tai Reijan omaa (pyrkyrimäistä) ajattelukuviota omalta uraltani tai työympäristöstäni tunnistanut, mutta varmaan tuollaistakin löytyy. Minulla on kai vain ollut tuuria... enkä tietysti ole Venäjälle bisnestä tehnytkään, käynytkin maassa vain muutaman kerran.

En  Reijaan varsinaisesti ihastunut, vaikka hänen sinnikkyyttään pitääkin ihailla. Epäselvyydet on tutkittava, vaikka sitten kävelisi suoraan surman suuhun, tai ainakin vaarallisiin tilanteisiin. Eikä Reija silti vaikuta ylinaiivilta, mistä pisteet kirjoittajalle. No, paitsi ehkä miesmaultaan, joka on kliseisen renttupainotteinen - ainakin Venäjällä.

Minä siis viihdyin Venäläisiä tilisotkuja selvittämässä varsin mukavasti. Muutama ilta siinä meni, mutta kannatti. Kustantajalta yllätyksenä tullut kirja, jota en muuten ehkä olisi tullut lukeneeksi, osoittautui oikein mukavaksi tuttavuudeksi.

26.3.2018

Niemi

Juha Hurme : Niemi 
Luettavaksi kustantajalta 

No huh, huh - siinäpä oli runsas rykäys Suomenniemen historiaa! Muutamaan kertaan kävi mielessä, että onneksi tämä ei ole tenttikirja. Oli meinaan sen verran runsaasti vuosilukuja  ja nimiä ja yksityiskohtia ja linkityksiä ja aikahyppyjä, etten ihan varmasti uskalla väittää muistiini tallentuneen edes kymmenesosaa (sadaosaa?) sisällöstä.

Runsaudesta ja asiapitoisuudestaan huolimatta ei Niemi kuitenkaan ole millään tavalla kuiva tai vaikealukuinen. Hurmeen tyyli on kevyt ja faktojen joukossa on aimo annos irvileukaisuutta.  Esimerkit nostavat lukijan tietoisuuteen rikkaan ja aistivoimaisen kulttuuriperimän, josta toisinaan on jäljellä vain jonkun toisen kirjoittamia muistiinpanoja lukemastaan. Joskus ei sitäkään.

Toki kirjassa on pääosin tuttuja juttuja ja nimiä, sillä mistäs niitä uusia enää kukaan niin virtana löytäisi? Paljon oli myös minulle ihan uutta ja vähän kai sain uutta näkökulmaakin oman maani (tai ainakin tämän asumani planeettapalan) historiaan. On asioita, joista ei ihan kannattaisi ylpeillä ja toisia, joista voisi pitää enemmänkin ääntä. Aika metsäläisiä kuitenkin ollaan oltu ja osaksi kai ollaan vieläkin. Tärkeimpiä valistusaatteitakin tällä tulkitaan vasta vuosisatoja muun Euroopan jälkeen ja lappalaisetkin kuulemma jättivät keskiajan kokonaan väliin...

Romaanihan tämä ei missään nimessä ole, tietokirjaksi luokiteltavaksi Niemi on kai liian hauska ja runsaudessaan sekava. Ehkä tuota voisi väittää popularisoiduksi historiankirjoitukseksi ? Vaikka popularisointi kai tarkoittaa kansan syvimmillekin riveille sopivaa ja ymmärrettävää tieteenkirjoitusta ja Niemi kyllä tiputtaa kyydistä kaikki vähänkin runsaampaan kirjoituskiemuraan kyllästyvät lukijat tai ne, joiden kärsivällisyys loppuu kymmenennen henkilöhahmon kohdalla...  Heille ehkä tarjoaisinkin kirjaa paloissa luettavaksi. Juonessa pysyy kyllä mukana, vaikka napsisikin vain palan sieltä täältä, silloin tällöin.

Tykkäsinkö ? No, itse asiassa tykkäsin aika paljonkin. Huomasin lukevani historiaa aidosti nauttien ja välillä naureskellen. En minä kovin montaa lukua kerralla jaksanut vauhdissa  mukana, mutta sitä vartenhan minulla on sitten nuo kaikki  muut 20 kesken olevaa. Joka ilta kuitenkin lukaisin luvun tai pari.

Hurmeen mukaan Niemessä on sisällä useampikin näytelmän tai romaanin aihio, mutta toistaiseksi yleisölle saakka on päätynyt vain Kansallisteatterin Lemminkäinen. Tällaista kirjailija jutusteli, kun olimme kuuntelemassa juttua Niemestä ja teatterista. Samalla hän kertoi jotain, jota kirjaa lukiessani epäilin useammin kuin kerran. Hurme kuulemma kirjoittaa vihkoihin muistiinpanoja ja sitten tietokoneelle kerralla valmista tekstiä, yhden sormen tekniikalla. Uskoisko tuota ? Varmana sitä joskus menee kuitenkin tässä yksityiskohtien runsaudessa sekaisin ja joutuu jotain joskus korjaamaan.

Tarinat, kuten muutkin asiat, tulevat yleensä vastaan sarjoina. Nekin ovat laumaolijoita vähän samoin kuin kaupassa ei ensin näy yhtään asiakasta ja sitten jonotetaan lihatiskiltä jauhelihaa. Vuodenajoilla ja kaikenlaisilla juhlavuosilla tietysti on oma vaikutuksensa, mutta silti silti fiilistelen, miten näköjään tänä keväänä luin kalevalaista Suomen historiaa Niemi-teoksesta, kävin katsomassa Lemminkäisen teatterissa ja lisäksi lukulistalla komeilee seuraavana JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka. (Kunhan nyt ensin selviän ulos venäläisen bisneskulttuurin vaarallisista kiemuroista).