28.9.2016

Sairasvuoteen hittilista III : Noitaromantiikkaa

Auringonvalo tekee taikojaan metsässä 

Vieläkö kehtaa? Sairasvuoteesta ei enää voi puhua, kun arki rullaa jo painollaan iltoja myöten, mutta toki minä tämänkin luin niinä päivinä, kun työn jälkeiset tunnit kuluivat lähinnä sängyn pohjalla.
Aika vaihteleva satsi onkin näköjään osunut lukemiseksi, historiallisesta dekkarista viihteen kautta nyt suoraan noitaromantiikkaan.


Nora Roberts: Varjojen ratsu 
Elisa Kirjan ilmaislahja-kirjakampanjasta

Tässä kirjoittaessani muuten tajusin, että kyseessä onkin jo julkaistu trilogia, jonka kaikki kolme osaa ovat nyt syyspäiväntasauksen tarjouksessa huomisaamuun saakka... Kannattaa kurkata! Minäkin ostin jatko-osat seuraavaa romantiikan tarvetta silmällä pitäen.

Kyseessä on siis aika perinteinen romanttinen tarina, joka saa pientä lisätwistiä fantasiaan viittaavista noitamausteista. Ihan virkistävä tuttavuus - ainakin tuo ensimmäinen osa.

Minun Harlekiini-vuoteni ovat jo kaukana takanapäin, sillä ikä on kyynistänyt ja kaikki luetut hyvät tarinat saaneet allergiseksi liian yksinkertaistetuille ja kömpelöille romantiikkapläjäyksille. Olen kauan pistänyt Nora Robertsin vähän samaan sarjaan, mutta tämän tarinan parissa viihdyin. Se oli helppolukuinen, kevyt ja ilman raivostuttavia kommervenkkejä ylenmääräisine rakastavaisten tielle osuvine mielikuviteksillisine esteineen.

Iona Sheehan on juuri saapunut Irlantiin. Hän on aina tietänyt olevansa erilainen, mutta vasta isoäidin tarina jo kauan sitten tapahtuneesta noidan ja velhon välienselvittelystä on saanut hänet etsimään sukuaan ja sen historiaa. Iona tapaa serkkunsa, löytää töitä ja selvittelee välejään noitalahjojensa kanssa heidän opastuksellaan. Aika vain on loppumassa kesken. Kun kolme suvun noitaa osuu samaan aikaan oikeaan paikkaan, tulee paha vaatimaan revanssia.

Aika normitarina siis, mutta jotenkin raikkaasti kirjoitettu. Toki joukosta löytyy se komea tallinpitäjä ja pahikselta vaikuttava haukkojen kasvattaja, mutta ainakaan tässä ei sorruttu niin monessa paikassa minua raivostuttaneeseen jännitehakuisuuteen kolmiodraaman kautta. Toisaalta huomasin äsken trilogian olevan tuota maailmalla nyt niin muodikasta "paritetaan kaikki porukasta" -tyyliä, mutta mikäs siinä. Ehkä kehystarina noituuden haasteista kantaa pari ennalta-arvattavaa romanssia lisää. Tai mistä minä vielä tietäisin, ovatko ne ennalta-arvattavia, kun olen lukenut vasta ensimmäisen osan.

Kelpo viihdettä romantiikannälkään siis. Kyllähän sitä jokainen joskus saa mielensä paremmaksi lukemalla rakkaudesta. Toimi myös kivunlievittäjänä.

25.9.2016

Sairasvuoteen hittilistaa II : Viihdyttävää ja hiukan romanttista

Tai siis en minä enää voi väittää sairasvuoteella makaavani, mutta tämä tuli luettua tuossa akuutissa vaiheessa, kun ei iltaisin muutakaan jaksanut kuin maata käsi ojossa Kobon kanssa.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon rannan suunnassa kävelemässä. Halusin nähdä syksyn, mutta ei se vielä ole täällä. Oireita on, mutta todellinen tunnelma puuttuu - ja värit. Oli jotenkin liian lämminkin. (En minä valita, kiva oli kävellä. En ollenkaan kaipaa viikon raakaa ja kosteaa tuulta sunnuntai-iltapäivään)

Itse asiassa tuntuu siltä, että väriloisto jää etelässä ehkä tänä vuonna näkemättä. Pihallakin koivut jo pudottavat lehtiään vaikkei keltaista näy oikein missään.

Ensi viikolla alkaa jo lokakuu. Ehkä sitten on syksy. Tänään vielä hain pihalta viimeiset kypsät tomaatit. Vadelmat eivät kai enää ehdi. Harmi, Kakkossadon raakileita olisi vaikka kuinka paljon tulossa.


Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämä on sellainen vähän haikea ja romanttinen hyvänmielenkirja. Ei siis mitään suurta kirjallisuutta, mutta oikein viihdyttävää ja vähän liikuttavaakin.

A.J.Fikry on kirjakauppiaana tuulisella saarella. Hänen vaimonsa on kuollut, kirjakaupalla ei mene huikean hyvin ja sitten kaupasta löytyy vielä yllätystoimitus hyllyjen välistä.

Pidin henkilöhahmojen pienestä säröisyydestä. Päähenkilö ei ole ollenkaan rakastettava, mutta hänestä pitää silti. Samoin hänen ympärillään olevat ihmiset ovat monisärmäisiä, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin hyväätarkoittavia. Elämä on täynnä suruja ja harmeja, mutta kuitenkin saldo näyttää kääntyvän plussan puolelle ja suurimman painoarvon vaa'assa saa rakkaus - kuinkas muuten?

Pidin myös siitä, että vaikka kirjassa on romantiikkaa, se on kuitenkin aika realistista eikä sellaista "valkeanratsun prinssi" tai "elivät linnassa onnellisina elämänsä loppuun" saakka hötöä. Tätä luki tällainen vähän jo kyynistynyt tätikin, joka kivuista kiukustuneena ei tosiaankaan halua mitään vaaleanpunaista satua silmiensä eteen.

Kirjabloggaaja tietysti ihastelee myös sitä, miten lukupiirit ja inhimilliset elämänvaiheet myös tuovat aiemmin kirjoja karttaneet niiden seuraan. Niin poliisi kuin uteliaat naapurinrouvat saapuvat kirjakauppaan ehkä muiden motiivien myötä, mutta jäävät sen vaikutuspiiriin kirjojan taikavoimasta. Ihanaa. Noin sen pitääkin mennä.

Muutenkin kirjakaupan ja kustantamojen maailma on kiehtova aihealue, vaikka sitten ihan fiktiivisessä viihdekirjassakin. Kirjojan synnyn ja markkinoinnin raadollisen maailman piirteetkin tulevat esille ihan vaivihkaa. Kaikkea sitä vaaditaankin ja miksi stereotyyppinen kirjailija on aina narsistinen?

Kaikkiaan siis varsin luettava ja herttainen kirja, joka ihan turhaan on odottanut Kobossa vuoroaan näinkin kauan. Ei hötöä, muttei mitään turhan suurta ponnistusta vaativaakaan. Hyvä, että tuli nyt vastaan sopivalla hetkellä.



p.s. kannattaa tosiaan seurata Elisa Kirjan tarjouksia. Tästäkään kirjasta en kampanja-aikaan ole taatusti maksanut vitosta enempää, mutta nyt normihintaisena se on yli 17€... Tarkkana siis. Nytkin on hyviä tarjouksia tarjolla!

23.9.2016

Sairasvuoteen hittilista - ekaksi historiallista dekkaria

Huolimatta sairasvuoteella makaamisesta tai ehkä juurikin sen takia, tulee syyskuu olemaan suhteellisen hyvä kirjakuukausi. Kun päivän on juuri ja juuri jaksanut töissä, olen monena iltana rojahtanut aikaisin petiin ja... arvaatte oikein, lukenut. Kyljellään, käsi ojossa yöpöydän päällä onnistuu Kobon lukeminen vallan mainiosti. Painettulla opuksella tuo ei sitten onnistuisikaan. Niiden vuoro tulee varmaan seuraavaksi. Alkaa nimittäin elämä taas voittamaan.

Yksi loppuun luetuista e-kirjoista edustaa lempigenreäni eli historiallista dekkaria.


Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi. Jo napattuja roistoja vastaan halutaan lisää todisteita ja niitä etsiessään Björk joutuu kiertämään niin ilotaloissa kuin pimeillä kujilla.

Samaan aikaan Helsinkiä piinaa tuhopolttojen sarja ja kaiken lisäksi Björkin kadonneeksi luultu isä palaa takaisin Helsinkiin, aiheuttaen hankaluuksia tietenkin.

Kuten aiemmissakin Björk-tarinoissa, parasta on ajankuvaus. Nuoren suomen poliittiset haasteet, niin hyväosaisten kuin laitapuolen ihmisten elämä sekä aikakauden kuohunta luovat jännittävän kirjavan kudoksen, jonka lankoja seuraa mielellään.

Itse asiassa pidin tästä osasta enemmän kuin edellisestä. Jotenkin tarina pysyi paremmin kasassa ja rikosjuoni seurattavana huolimatta kaikenmoisista kiemuroista niin rakkauselämän (eikä pelkästään Björkin) kuin sukusuhteiden osalta. Björk tosin osoittautuu tässä osassa ehkä vielä hieman naiivimmaksi ja myös herkemmäksi kuin olisi osannut odottaakaan. En ole ihan varma pidänkö siitä vai en. Onneksi hänen nuori apurinsa sentään tuo ryhtiä ja reippautta tarinan henkilöhahmoihin.

Historiasta kiinnostuneille Hämeen-Anttilan kirjat ovat samanlaisia kultakaivoksia kuin Milja Kauniston tai Paula Havasteen  tai Kaari Utrion historiallisten romaanien genressä, mutta näissä on lisäksi dekkarien rakenne ja jännitystä. Me likes!

Kaikkiaan Kuka kuolleista palaa siis takaa viihtymisen leppoisan jännityksen ja eläväntuntuisen historian parissa. Oikein sopivaa monellekin lukijalle.

18.9.2016

Maailma on outo

Lukemiseen käytettävien lihasten määrässä on eroa äänikirjojen, e-kirjojen ja painettujen kirjojen välillä. Selän tilanne on parantunut sen verran, että olen siirtynyt sataprosenttisesta äänikirjakuuntelusta osittaiseen e-kirjalukuun. Kobo on osoittanut voimansa ja käytännöllisyytensä. Tukemalla käden yöpöytään, saan yhdellä (terveellä) kädellä jopa vaihdettu sivuja, eikä kevyen e-lukijan painokaan häiritse.

Olen siis pääasiassa kuunnellut kirjoja tai lukenut e-kirjoja. Paitsi, että poikkeus vahvistaa säännön. Jo ennen "ongelman" alkua, olin päässyt pitkälle historian omituisimpia anekdootteja listaavassa kirjassa ja muutaman sivun pituisia tarinoita onnistuin sivusilmällä lueskelemaan kipeällä selälläkin.

Tarinat ovat myös tosissaan viihdyttäviä. Osasta olin kuullut aikaisemminkin, mutta paljon oli ihan uutta ja ihmeellistä nippelitieto.


Giles Milton : Maailma on outo - 101 eriskummallista historiallista tapausta 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta

Luokittelen kirjan tietokirjoihin, mutten ole ihan varma, onko sisältö tarpeeksi "vakavamielistä" statuksen ansaitakseen. Lähdeluettelo kirjasta toki löytyy ja ainakin suurin osa tarinoista lienee osa yleisempää tietämystä. Tästä kirjasta pitävät kaikki historian oudoista kiemuroista kiinnostuneet, sekä tietysti ne, jotka kaipaavat briljeeraustärppejä pöytäkeskusteluun.

Uskoisin tämän olevan myös erittäinkin houkutteleva kirja poikia varten. Lyhyitä tarinoita jaksanee lukea ja sisältö on tarpeeksi outo ja usein sotaisa, jotta kiinnostaa muuten kirjoja kaihtavia esiteinejäkin. (Tosin meillä kotona houkuttelu on vielä työn alla - taidan aloittaa lukemalla pari juttua huushollin yleiseksi iltasaduksi...)

Suureksi kirjalliseksi kokemukseksi tästä ei tietysti ole, mutta ei tarvitsekaan. Kieli on kuitenkin korrektia ja monissa anekdooteissa kaari ja kohokohdat paikoillaan. Antropologinen luusota, tieteelliset huijaukset, Eiffeltornin kilpailijan kohtalo, hevonen sotasankarina tai Hitlerin kivekset - siinä muutama esimerkki tarinoiden aiheista. Sota-ajat ovat tietysti vähän yliedustettuina, poikkeusolosuhteissa kun taitaa poikkeavia tapahtumia esiintyä tiheämpään.

Kaikkiaan siis mielenkiintoinen tuttavuus, jota voi suositella sohvapöytäkirjaksi tai nuorten kirjahoukutteluun tai muuten vaan historiasta kiinnostuneen omaksi huviksi. Kivaa vaihtelua ja muutaman sivun tarinoita jaksoi lukea selkä kipeänäkin.


12.9.2016

Lukemiseen tarvitaan lihaksia

Tämä syyskeli on aivan uskomaton!
Ainakin istumalihaksia, mutta ei se riitä. Kirja ei pysy käsissä, jos selkä vihloo,  eikä yhdellä kädellä onnistu sekä nojaaminen, että sivujen kääntäminen. Kirjan kannattelukin käy mahdottomaksi.

Tulipa tuokin todettua.

Toisaalta, ei kyllä kirjaan keskittyminenkään silmiä käyttäen sujunut. Kipu heikentää näköä entisestään, varsinkin kun uudet lukulasit ovat aina väärässä huoneessa, eikä jaksa tai voi lähteä niitä juuri tarpeen iskiessä etsimään. Sohvalla olohuoneessa istuessa ovat lasit yöpöydällä, ja sitten taas kirjahyllyn reunalla, kun itse on pää tyynyllä.

Onneksi  on äänikirjat.

Aila Meriluodon elämäkerralla selvittiin yli viikko. Sitten nuoren lääkärin akupunktiotaitojen ja erinäisten voiteiden ja balsamien avulla saatiin tuskat kuriin ja kirjatkin takaisin elämään. Vähän ja kevyesti, mutta uskotteko, että tuntuu ihanalta lukea ensimmäiset sivut yli viikkoon?

En ole vieläkään ihan "kuivilla", mutta parempaan suuntaan mennään. Saan jopa istuttua koneen vieressä ja kirjoitettua kappaleen kerrallaan.




Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runodesta
Oma ostos Elisa Kirjasta

Panu Rajala ei petä tälläkään kertaa (niin kuin ei tällä, tai tälläkään). Aila Meriluodon elämäkerta on elävä. Sen sivuilta nousee esille raivokkaasti rakastava runotyttö, joka hillityn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen päätyy Lauri Viidan kanssa naimisiin. Miehen mielisairaus tekee elämästä vaikeaa ja kirjoittamisesta mahdotonta, mutta siitäkin selvitään. Sitten seuraa vapautumista ja miehiä ja rakkaus ja... miehiä...

Aila Meriluoto on elänyt samalla intensiteetillä kuin taiteilijan voi olettaakin ja  hänen elämäkertansa on samalla myös läpileikkaus 1900-luvun toisen puoliskon suomalaisesta kirjallisuuselämästä. Eikä vähiten siksi, että Rajala käy ansiokkaasti läpi myös hänen tuotantonsa, josta ainakin minulle tulivat yllätyksenä esim. nuortenkirjat.

En toki väitä Meriluotoa tuntevani oikeastaan ollenkaan. En lue koskaan runoja, huolimatta säännöllisesti toistuvasta päätöksestä aloittaa, ja hänen proosastaan olen toistaiseksi lukenut vain päiväkirjajulkaisujen viimeisimmän osan. Tuonkin vähäisen kokemuksen perusteella voin sanoa, että Rajalan tehtävä on ollut ehkä helpompi kuin elämäkertakirjailijoilla yleensä. Meriluoto on jo kirjannut päiväkirjoihin elämänsä ja ajatuksensa, ja muutenkin hänen teoksensa tuntuvat olevan hyvin henkilökohtaisia ja kumpuavan aina läheisesti omista kokemuksista,

Panu Rajalalla on kyky kirjoittaa kohteestaan elävästi ja vivahteikkaasti. Tosin minua hiukan häiritsee kirjoittajan subjektiivisuus. Toisaalta omat kokemukset aiheesta tuovat tietysti tietynlaista läheisyyttä ja uskottavuutta, mutta välillä vähän häiritsi "Panun" rooli Meriluodon elämässä ja joissakin päiväkirjamerkinnöissä. Pidän enemmän elämäkerroista, joissa kirjoittaja pysyttelee suosiolla taka-alalla ja jättää estradin tähdelleen, pyrkimättä osille parrasvaloista.

Kaikkiaan elämäkerta on kuitenkin erittäin mielenkiintoista luettavaa vähintäänkin yhtä mielenkiintoisesta ajasta. Onhan Meriluoto kirjoittanut ja julkaissut jo neljäkymmentäluvulta lähtien. Samalla voi jäädä pohtimaan, miksi "todellisen" taiteen hintana tuntuu aina olevan suuria murheita ja erikoisia (rikkonaisia?) persoonia täynnä oleva elämä.

10.9.2016

Pikaterveiset käsipuolelta

Kuvan tunnelmissa on menty tämä viikko.

Uusi työ pääsi tuskin alkamaan, kun selkä päätti hajota. Seurauksena ilkeät kivut ja vasen käsi käyttökelvottomana.

Siksi on blogi ollut kovin hiljainen. Juuri ja juuri olen selvinnyt työn koulutusjakson hommista - kiitos kipulääkkeiden ja akupunktion!

Viimeksi olin huolissani äänikirjojen kuunteluajan loppumisesta, turhaan. Tällä viikolla ei kirja ole pysynyt käsissä, mutta Aila Meriluodon elämäkerta tuudittanut uneen joka ilta.

Nyt menee jo paremmin, vaikka tuolilla istuminen ja kirjoittaminen vielä vähän koville ottavatkin. Toivoa siis on.

Palaillaan!

31.8.2016

Oikea lukuromaani (sisältää Barcelonaa ja suklaata)

Suklaajuomaa ja churroja Barcelonassa
Maanantain päätin olevan tämän loman lukupäivä ja vietinkin iltapäivän sohvannurkassa nautiskellen. Hyvä niin.

Loman kaksi viimeistä päivää on nimittäin vietetty sellaisessa seurassa, että lukeminen on jäänyt. Kuopus päätti ryhtyä kehittämään flunssaa... ei sellaista kunnollista - vielä, mutta tarpeeksi vanhempien säikäyttämiseksi. Meidän on ihan pakko molempien päästä töihin torstaina. Ei sitä nyt ensimmäisenä työpäivänä heti oikein voi poiskaan jäädä.

Niinpä meillä on menossa operaatio "flunssan nujerrus" - tavoitteena pitää flunssa vähintäänkin säästöliekillä, jollei sitä saa kokonaan karkotettua ja poika torstaina päiväkotiin.

Toisaalta, tänään on kotona myös kröhivä ja niiskuttava esikoinen eli periaatteessa olisi lastenvahti ilmeisesti tarjolla huomiseksi ihan noin omasta takaa... jollei tuolla suunnalla tapahdu jotain ihmeparantumista.

No, joka tapauksessa, maanantaina luin ja nautiskelin. Pitkästä aikaa käsiini osui oikein perinteinen lukuromaani.

Ai, että mikä? Yhden selityksen voi lukea vaikka täältä, mutta minulle lukuromaani on 
  • perusviihdettä hivenen raskaampaa, 
  • tarpeeksi pitkä keskittyneeseen lukunautintoon (eli yli parisataasivuinen), 
  • tarinallinen ja juonellinen, 
  • suhteellisen helppolukuinen ja 
  • ennen kaikkea nautittava romaani, joka imaisee mukaansa, eikä ole liian monimutkainen tai vaikea rentouttavaan lukemiseen. 

Care Santos: Suklaan maku 
Kustantajalta luettavaksi 

Rakastan suklaata (kukapa ei) ja viime vuoden 15v häämatkan ansiosta olen myös sydänjuuriani myöten ihastunut Barcelonaan. Kun siis luettavaksi tarjottiin Barcelonaan sijoittuvaa ja suklaateeman ympärille kehitettyä tarinaa historiallisin elementein, en kertakaikkiaan voinut sanoa ei huolimatta pullistelevasta lukulistasta ja isännän täyttyneen kirjahyllyn myötä rypistyneistä kulmakarvoista. 

Alussa vanha suklaakannu on särkynyt ja 
Max haluaa liimata sen takaisin kasaan. Kannu on hänen vaimolleen Saralle merkityksellinen sekä vanhan ystävyyden symbolina että sen kuiskailevien tarinoiden vuoksi.

Kannun myötä myös lukija pääsee seuraamaan kolmen naisen tarinaa. On Sara 1900-luvulla ja hänen kaksi rakkauttaan, on orpo Aurora 1800-luvulla ja 1700-luvun taitava suklaanvalmistaja Marianna. Jokaisella heillä on omat surunsa, murheensa ja rakkautensa.

Nautin kirjan lukemisesta paljon. Jokainen nainen on oma persoonallisuutensa ja myös heidän ympäristönsä ihmiset kuvataan elävästi, aikakauden piirteistä puhumattakaan. Barcelona elää läpi vuosisatojen. Pidin myös kerrontatavan muuttumisesta tarinoiden mukana. Kertoja, "sinä"-muoto ja kirjeet vaihtuivat ja jokainen sopi omalla tavallaan juuri kertomaansa tarinaan. Tosin täytyy myöntää, että "Sinä"-muoto oli välillä vähän hämmentävä.

Kaikkiaan siis ihanan perinteinen lukuromaani pienellä twistillä. Näitä tulee jostain syystä nykyään vastaan ihan liian vähän. Ovatko ne pois muodista vai enkö vain ole osunut kohdalle?

30.8.2016

Täyttä pimeyttä Xhafoniin

Loma lähenee loppuaan. Enää yksi päivä ja sitten uusiin haasteisiin. Vähän vatsassa perhostelee, mutta olen oikeastaan aika valmis jo ryhtymään tositoimiin. On tässä jo lusmuiltukin. Se vaan oikeasti jännittää, miten syksyn ensimmäinen flunssa-aalto osuu. Tänäänkin on kuopus kanssani kotona, mutta eihän hän tietenkään aamun jälkeen ole kröhäissyt kertaakaan. Säästää varmaan pahinta flunssaa torstaiaamuksi, kun meidän pitäisi isännän kanssa molempien ehtiä uuteen paikkaan...

No, jos nyt ennen loman loppumista saisi edes heinäkuun luettujen bloggaussuman purettua loppuun saakka. Tämä taitaakin jo olla viimeinen. Sopivasti ennen elokuun loppua. Onneksi olen onnistunut pysymään suurin piirtein tahdissa mukana tässä kuussa.


Taina Haahti: Täyttä pimeyttä Xhafoniin 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Jos tuo edellinen oli sopiva yläasteikäiselle niin tämä kiinnostanee muutamaa vuotta nuorempaa. Vauhtia riittää, mutta tarina on yksinkertainen eikä ollenkaan pelottava, vain pikkuriikkisen jännittävä.

Otto ja Peppi ovat parhaat kaverukset. Sarjan ensimmäisessä osassa (jota en itse asiassa ole lukenut) he tutustuivat avaruuskaveri Anteroon. Nyt ei Anterosta ole kuulunut pitkään aikaan mitään.

Sitten alkaa esiintymään outoa muistamattomuutta ja tähtitaivaalle ilmestyy avunpyyntö. Pian Otto ja Peppi huomaavat olevansa matkalla täyttä pimeyttä kohti Xhafonin planeettaa ja seikkailuja, joihin liittyvät polkupyörät ja sotaisa naapuriplaneetta.

Pidin kirjan reippaasta tunntelmasta. Ei sitä oikein muutenkaan voi kuvata. Lapset tarttuvat toimeen, välillä nauretaan ja erityisesti halutaan auttaa ystävää. Kirjassa on kaikki ainekset pieniä koululaisia viihdyttävään tarinaan. Eikä tällainen tätikään päässyt tylsistymään, vaikka pieni yksinkertaistaminen olisi armaan pidemmän päälle alkanut painamaan. Onneksi kirja ei myöskään ole liian pitkä. Siinä kerrotaan olennaiset asiat tarinan kulun osalta eikä jäädä jaarittelemaan.

Pidin myös Otosta ja Pepistä sekä erityisesti kaiken tietävistä Xgronxista ja Föfistä, joiden toilailut koulussa olivat varsin viihdyttäviä. Ystävyys, rehellisyys ja iloinen meininki huolista huolimatta ovat kantavia teemoja, joiden pariin on hyvä ohjata alakoululaisiakin viettämään aikaansa.

28.8.2016

Kun rokkari poikabändistä luki


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Luettavaksi kustantajalta S&S

Olen vähän huono tällaisten puhtaasti "nuortenkirjojen" kanssa. Olen itse asiassa aina ollut. Silloinkin, kun saatoin vielä laskea itseni edes nuorehkojen lukijoiden piiriin, vierastin kaikkia "realistisia", nykyaikaan ja (silloisten) nykynuorten maailmaan sijoittuvia kirjoja. Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut, paitsi ehkä myötähäpeän tuskallisuuden aste. Nyt jo vähän naurattaakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeet siis on kirja nykynuorista. Yhdeksäsluokkalainen Rene on koko yläasteen seurannut isoveljensä ohjetta selvitä koulusta "näkymättömänä", mutta sitten hän päättää räväyttää perustamalla poikabändin. Eikä se tietenkään ihan mene niin kuin Strömsössä.

Aluksi ajattelin joutuvani lukemaan kirjaa pienissä pätkissä, jotten väsähdä koulumaailman kauhuihin ja poikien töpeksintään, mutta sitten kirja muuttui. Sävyjä tuli lisää, juoni ja henkilöt monimutkaistuivat ja aikuislukijakin pääsi mukaan juoneen.

Loppujen lopuksi kirja on minusta yksi parhaita lukemiani tyypistään. (Ok, tämän genren osalta lista ei ole hurjan pitkä, mutta kuitenkin)

Sain tuputettua kirjan myös kahdeksannen luokan juuri aloittaneelle esikoiselle, joka sattuu olemaan myös musiikkiluokalla - bändin luomiseen liittyvän kirjan luulisi siis kiinnostavan?


Kuva S&S
Mitä mieltä oli kohderyhmän varsinainen edustaja?

Kiinnostihan kirja ainakin sen verran, että luki sen loppuun. Tosin taitaa olla äitinsä poika ja kallistua hänkin enemmän sinne fantasian kuin realismin puolelle ja totesi genren olevan ehkä vähän vieras. Ihan kuitenkin tykkäsi. Alla muutamia kommentteja :

"Kirja on hyvin kirjoitettu"

"Koulu vaikuttaa realistiselta, mutta kuitenkin erilaiselta kuin meidän koulu. Meillä ei ole tuollaisia kiusaavia ryhmiä" ("Onneksi", hymyili äiti tyytyväisenä tuon kuultuaan.

"Vähän masentava" - lukekaa kirja, niin tiedätte, miksi kaikkeen ehdottomasti suhtautuva ja hetkessä elävä teini näin sanoi. Äidin mielestä taas kirjassa oli toki mustaa, mutta myös valonpilkahduksia.

"Huonoa kirjassa olivat tyyli- ja musiikkireferenssit..." Sanoo rokkari henkeen ja vereen. Muistan elävästi, miten kirja meinasi lentää nurkkaan lopullisesti sivuilta vastaan tulleen Justin Bieberiin liittyvän positiivisen kommentin vuoksi... Pojalla siis. Minua eivät musiikkigenret hetkauta suuntaan tai toiseen. Vaati pientä ylipuhumista saada jatkamaan.

Kaikkiaan varsin suositeltava kirja siis. Pitää varmaan lähettää pojan mukana kouluun, Jos vaikka mahtuisi sielläkin lukulistalle, vaikka opetussuunnitelma kai kovasti rajoittaakin. Voihan sitä tarjota vaikka ylimääräisenä... jos nyt ei muille niin ainakin musiikkiluokkalaisille.

26.8.2016

Ei pelkkää ketutusta

Eli olen minä lukenut hyviäkin kirjoja. Tosin täytyy myöntää löytäneeni itsestäni sen pienen kuttumaisen akan, joka lukee kirjan äkkiä loppuun vain päästäkseen siitä eroon ja voidakseen kiukutella siitä blogissa. Kesken ei voi jättää nimenomaan jälkimmäisestä syystä. Hyvää haluaa makustella eikä hosua.

Välillä pitää tietysti hyväkin lukea nopeasti. Vaikka silloin, kun kirjaston Bestseller-hyllystä löytyy se kolmas osa, jota edeltävän juuri luki ja toivoi saavansa jatkon nopeasti käsiinsä. Silloin sen ahmii peläten 2 viikon laina-ajan olevan kuitenkin liian lyhyt. (Tässä kohtaa kuulen jo epäuskoisia hymähdyksiä sieltä ruudun toiselta puolelta. Eikö kaksi viikkoa muka riitä? Mutta koittakaapa itse jongleerata kymmenen kesken olevan opuksen välillä... - Tiedän, tämä on vähän riistäytynyt käsistä)

Paula Havaste: Veden vihat 
Kirjaston Bestseller-hyllystä

Maan vihat loppui sen verran koukuttavasti, että Veden vihat oli hyvä lukea heti perään. Kertte jättää Tukholman ja Arimon taakseen ja purjehtii Osmin mukana eteenpäin.

Osmi lupasi viedä Kerten kotirannoille, mutta vesien henget ovat eri mieltä. Matkaan tulee lisäkierros Koluvanin (Tallinnan) kautta.

Taas kerran kirjan historiakuvaus on aivan mahtavaa ja kaupan keskuksen toimet ja tavat avautuvat lukijalle. Uusia henkilöitä ilmaantuu tarinaan roppakaupalla ja tällä kertaa myös heidän välisensä suhteet heijastelevat jännästi myös nykyajan keskustelua seksuaalivähemmistöistä ja asenteista.

Hivenen Kerten tarina alkaa nyt tuntua pitkältä samojen elementtien (mies, lapsi, matka) toistuessa osasta toiseen. Vaikka kaupunkien elämään tutustuminen 1100-luvulla onkin mielenkiintoista, tarinan kaari alkaa jo vaatia jonkunlaisia ratkaisuja. Ehkä sitten seuraavassa osassa...

Veden vihat on kuitenkin mielenkiintoinen, sujuva ja myöskin helppolukuisena varsin koukuttava kirja. Ei siitä mihinkään pääse, että Kerten tarinaan haluaa jatkoa eli seuraavakin osa tulee ihan varmasti luettua. Toivottavasti vain silloin päästään jo vähän lähemmäksi kotia ja ehkä Larriakin.