27.8.2017

Jatkuu! - fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Tässä taitaa tulla yksi Suomen juhlavuoden (ja tulevien vuosien) suositeltavista lahjakirjoista. Ylioppilaat, rippilapset ja muuten vaan juhlia viettävät saavat fanifiktiosta mukavan koristuksen kirjahyllyynsä (kyllä, sellainen kuuluu minusta edelleen löytyä jokaisen kodin sisustuksesta). Tällä kirjalla on arvoa jo pelkästään kunnianosoituksena suomalaiselle kirjallisuudelle.

Kunnianosoituksesta onkin kyse. Kaikkihan me tiedämme sen lievän harmituksen, joka hyvän kirjan päättyessä mieleen pujahtaa. Tutuksi tulleista henkilöhahmoista ei halua päästää irti. "Mitä sitten tapahtui?" Jatkuu! -sai alkukipinän, kun Erkka Mykkänen kärvisteli juurikin tuossa tilassa Mika Waltarin Sinuhen luettuaan ja ryhtyi ideoimaan kirjaa, jossa lista klassikoita saisi jonkinlaisen jatkonsa.

Osa kirjan tarinoista onkin suoranaista jatkoa esikuvalleen, kuten Erkka Mykkäsen tulkinta Sinuhen viimeisistä päivistä tai Petri Tammisen hilpeä ehdotus Kiven veljesten heräämisestä sukupuolisen tasa-arvon tarpeeseen. Toisissa taas yhteys on enemmän viitteellinen. Sudenmorsian onkin peli Taikatalvi kääntyy Anu Kaajan käsittelyssä moderniksi parisuhdetragediaksi muumimukeineen.

Lempeästi kirjailijat myös päivittävät alkuperäisten klassikoiden maailmankuvaa ja arvotuksia. Naisen rooli ja asema nousevat hyvinkin eksplisiittisinä näkyviin jo edellä mainituissa Seitsemän veljeksen jatkossa ja Sudenmorsiamen pelissä. Kyllähän sitä nyt pitää myös Aalon avatar olla päivitetyssä versiossa pelattavissa ja vieläpä aktiivisessa roolissa.

Toisinaan saa vanhoista klassikoista irti naurua uudella tavalla. En yleensä ole vessahuumorin ystävä, mutta Juha Hurmeen Ylistalon huussissa kirvoitti kyllä useamman hyrähdyksen. Antti Heikkisen Rautatie-versio puolestaan pilailee nykymaailman oletettujen ihmeiden kanssa. Sitä vähän hymähtelee päähenkilöille ennen kuin rupeaa miettimään, noinko helposti olemme kaikki vähän vedettävissä uusien juttujen kanssa. Todennäköisesti.

Viihdyin novellien parissa. Ne ovat jo itsessään antoisaa luettavaa, mutta suurin oivaltamisen ilo ja nautinto syntyvät kyllä nimenomaan linkistä alkuperäiseen klassikkoon. Lisäksi plussaa siitä, että jokaisen novellin kohdalla on myös esittely sen kirjoittaneesta kirjailijasta ja hänen suhteestaan esikuvana toimivaan klassikkoon.

Osan klassikkoesikuvan olen itsekin lukenut ja silloin novellista taisi saada eniten irti. Toisten kohdalla pitänee puute korjata pikimmiten. Onneksi on klassikkohaaste. Mirdja saattaisi olla sopiva ehdokas siihen luettavaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti