30.7.2011

Loppukesän nautintoja



Pihamme ei ole suuren suuri, mutta siellä kasvaa silti yksi loppukesän iloistani. Syyshortensian kukkien eri vaiheiden seuranta tuo iloa viikkokausiksi. Värimuutokset kertovat syksyn etenemisestä.

Vaaleanvihreään tunkeva valkoinen kertoo siitä, että keskikesästä siirrytään vähitellen loppukesään... mutta vielä on kesää jäljellä.

Noin muuten ei meidän pihasta tänä kesänä ole ihan hirveästi mitään "puutarhauutisia". Sehän ei ole uutinen ollenkaan, että hanhikit rehottavat ja ruoho on taas leikkaamatta.

Vadelmapensaita sentään voisi vähän kehaista. Ollaan saatu suu makeaksi jo parin viikon ajan. Joka toinen ilta olen kerännyt jälkiruoan ainekset pihalta. Lisukkeeksi kinuskikastiketta, kermavaahtoa, marenkeja, sitruunarahkaa tai muuta mieleen juolahtavaa, kaveriksi mökiltä poimittuja mustikoita. Pari pientä purkkia tuli keitettyä mustikka-vadelma-punaherukka hilloakin. Voiko lähiruoka enää herkullisemmaksi muuttua ?



Eiliseen herkutteluun...


29.7.2011

Heinäkuun helteessä siestalukemista

Eli jotain sentään ovat pojat näin heinäkuussakin lukeneet, vaikka helle onkin väsyttänyt. Niinä päivinä kun ollaan siestaa ehditty viettämään ei lukemisesta ole oikein tullut mitään, kun molemmat ovat simahtaneet samantien unten maille.

Sama muuten pätee vähän äitiinkin - edellisen postauksen jälkeen on koko ajan ollut joko liian kiire tai liian uni. Ei ole lukeminen edennyt vaikka vähän kirjoja taas sainkin käsiini luettavien pinoon.

Niin, ja sitten olemme lukeneet yhdessä lasten kanssa Harry Potterin ensimmäistä osaa. Tai siis, äiti lukee, vanhin poika kuuntelee innolla ja nuorempi touhuaa omiaan ja kuuntelee puolella korvalla, kun ehtii. 6v on tieysti ehkä vähän vielä nuorikin kyseiseen tarinaan :-)

Eli lasten lukupäiväkirjat ovat päivittyneet ja äiti yrittää saada keskityttyä lukemiseen saadakseen lisää blogattavaa.

23.7.2011

Luettu keittokirja - Nigella Lawson : Kitchen


Pari päivää sitten esitin kysymyksen siitä, milloin keittokirja on luettu. Sainkin kommenteissa hyviä määritelmiä, kiitos niistä. Olen ihan samoilla linjoilla kommentoijien kanssa. Keittokirja on oikeasti luettu vasta sitten, kun sitä on myös käytetty keittiössä...

Aikani tässä pohdiskeltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että blogiin kirjattavaksi keittokirja on luettu, kun reseptit on selattu läpi ja niistä kiinnostavat bongattu kokeilulistalle. Siispä tässä Nigellan viimeisin. Täytyy sitten linkitellä uudestaan, jos oikeasti pääsen myös kokeiluja tekemään.

Sain kirjan suurin piirtein niihin aikoihin kun aloin voimaan pahoin nuorimmaista odottaessani. Itse asiassa pelkästään kirjan kuvat saivat aikaan sen verran huonon olon, etten ole kirjaan koskenut tähän mennessä kertaakaan sen jälkeen ja poikakin on jo 3,5kk... Piti siis testata oliko vika resepteissä vai lukijassa.

Loppupäätelmänä on, että vika oli pääasiassa lukijassa. Tällä kertaa eivät reseptit aiheuttaneet pahoinvointia, lievää ärtymystä kuitenkin. Nigella hokee joka reseptin kohdalla olevansa laiska ruoanlaittaja. Niin olen minäkin, mutten silti julista sitä joka käänteessä. Resepteissäkin on vähän turhan paljon oikaisun tunnetta ja kokeiltavien lista jäi tosi lyhyeksi suuresta sivumäärästä huolimatta. Oikeastaan vain Banoffee cheesecake jäi tosissaan nakuttamaan takaraivoon. Muutamia muita reseptejä saatan myöskin kokeilla, vaikka vaikuttavatkin vähän pelkiltä variaatioilta aikaisemmista.

Älkää käsittäkö väärin, ihan taattua Nigellaa tämäkin kirja on ja kyllä sieltä ajan kanssa varmaan löytyy muitakin inspiroivia reseptejä. Vähän vaan tuli toiston makua tällaiselle vanhalle Nigella -fanille, jolla taitaa olla hyllyssä kaikki muutkin hänen kirjansa. Uudelle lukijalle kokemus saattaa olla hyvinkin erilainen.

Silti, Nigellalla on parempiakin kirjoja. Mahtaako rouva kenties vähän väsähtää vai onko hänen keittiötyylinsä jo loppuun kaluttu ?

21.7.2011

Odelman mystiikkaa ja maagista maisemaa


Voitin Kirjavan kammarin perjantai-arvonnassa Katja Kaukosen Odelman. Olen voitosta ihan ihmeissäni sillä en yleensä koskaan voita missään arvonnassa yhtään mitään. Niin varma olin voiton menemisestä muualle, etten edes käynyt tarkistamassa tilannetta reissun jälkeen vaikka muuten kyseisessä blogissa ahkerasti vierailinkin...

Kiitokset siis Kammarin Karoliinalle siitä, että sain tämän ihanan kirjan käsiini. Olin sen jo merkinnyt lukulistalleni muiden arvostelujen perusteella, mutta kaikkihan tietävät listalle merkitsemisen ja kirjan lukemisen olevan kaksi eri asiaa. Niiden välille mahtuu paljon aikaa ja tapahtumia - ainkin minulla.

Odelman jälkeen on hiukan samalla tavalla hämmentynyt olo kuin Murakamin Lammasseikkailun, vaikka kirjat aiheeltaan ja olemukseltaan ovatkin aivan erilaisia. Odelman maagisessa maailmassa ei mikään ole itsestään selvää eikä mitään kerrota suoraan. Joesta nousseen naisen kasvaminen ihmisenä ja rakkauden kypsyminen kahden ihmisen välillä vakaaksi pohjaksi perheelle jää lukijan tulkintojen varaan. Vesinaisen ja kivimiehen maailmassa on henkiä ja hahmoja sekä maassa että taivaalla. Kaikki haluavat jotain. Samalla kuljetetaan rinnalla tarinaa pienen evakkotytön kohtalosta, joka jollain salaperäisellä tavalla linkittyy myös Odelmaan.

Vaikea kirja siis, jos etsii suoraviivaista rakkaustarinaa ja haluaa selityksen kaikkeen. Sille, joka uskaltaa heittäytyä tekstin vietäväksi ja antautuu maagisen maiseman armoille, kirja tarjoaa hengästyttävän lukukokemuksen. Minun piti oikein toppuutella itseäni, etten olisi ahminut kaikkea kerralla vaan muistanut nauttia sopivina annoksina. Tarinan tunnelmaan jää vangiksi. Pölyinen pelto ja myrskyinen maisema tarttuivat iholle vaikka ulkona aurinko porottaa ja helle hivelee.

On monia kirjoja, joissa pyritään luomaan maaginen ja hiukan surrealistinen maailma, mutta lopputuloksena on vain loputtomalta tuntuva lista sekavia yksityiskohtia. Kaukosen kirja pysyy kasassa. Kiitokset siis kirjailijalle kompaktista kokonaisuudesta, jossa ei ole sorruttu kikkailuun.

Kuten lienette ylläolevasta huomanneet, olen edelleen lievässä hämmennyksen tilassa kirjan jälkeen, hyvässä sellaisessa. En edes väitä ymmärtäneeni kirjan viestiä ja omia tulkintojani pitänee vielä pureskella. Tähän kirjaan tulen vielä palaamaan uudelleen.

Maagisesta maailmasta olenkin sitten siirtynyt proosallisesti keittiöön. Mieltäni askarruttaa kysymys : Milloin keittokirja on luettu ?

19.7.2011

Nuoruuden lukukokemuksia uusimassa : Hermann Hessen Arosusi


Joskus aikoinaan, nuoruuden angstivaiheessa, tuli luettua myös Hermann Hesseä. Arosusi, Narkissos ja kultasuu sekä Lasihelmipeli kolahtivat ja suhahtivat heti suosikkilistan kärkeen. Hiukan arvelutti tarttua Arosuteen uudelleen näin melkein 25 vuotta myöhemmin, mutta kokemus kannatti. Kirja säilytti edelleen sijansa suosikkilistallani - tosin nykyään en enää pysty nimeämään kärkeä, kun maailmassa on niin paljon erilaisia, hyviä kirjoja ja kirjailijoita.

En ihan tarkkaan enää muista, miksi aikoinaan kirjasta niin pidin. Ehkäpä päähenkilön elämäntuska herätti kaikua nuoressa, vaikken koskaan mikään kovin synkkä tapaus oikeasti ollutkaan :-) Nyt itsesäälissä kieriskely ja Nietscheen viittaaminen ja itsemurhalla hekumointi eivät oikein osuneet. Liekö osansa sillä, että oma elämä on mallillaan ja elämänkokemuksen karttuessa on uteliaana oppinut odottamaan uutta.

Kypsempänä lukijana kirjasta löytyikin ihan uusia tasoja. Huomasin huvittuvani asioista, joita nuorena luki haudanvakavana. Esimerkiksi päähenkilön tutustuminen aistillisuuteen ja siitä innostuminen aiheutti melkein äidillistä hymähtelyä. Myös kirjan loppuratkaisu oli minusta päähenkilölle aivan oikein ja osoitti kirjailijan huumorintajua. Lopusta muistan myös nuorena pitäneeni - sopi jo silloin perusoptimistiselle luonteelleni. Elämään ja siitä nauttimiseen pakottaminen kun on ihan oikein...

Hesse on siis paikkansa ansainnut maailmankirjallisuuden klassikoiden joukossa. Arosusi herättäisi varmaan mielenkiintoisia keskusteluja kahden sukupolven välille. Pitänee joskus yrittää tyrkyttää omille pojille, kunhan tuosta vähän vielä kasvavat ;-)

15.7.2011

Mireille Guiliano : Ranskattaren ruokavuosi


Ranskattaren ruokavuosi on täynnä järkevää asiaa höystettynä turhankin hyvällä itsetunnolla ja ranskattarien ihannoinnilla. Ranskalaisen miehen kanssa naimisissa olevana voin nimittäin kertoa, että Ranskasta löytyy ylipainoisia naisia eli väite sitä, etteikö heitä olisi, on ihan potaskaa. Lisäksi olen kohdannut monia ranskattaria, jotka pitävät painonsa kurissa ihan jollain muulla kuin tämän kirjan julistamalla kohtuuden ihannoinnilla ja hyötyliikunnalla. Kahvi ja savukkeet taitavat olla edelleenkin aika monen ranskattaren hoikkuuden taustalla ja sitä ruokavaliota ei taida voida sanoa terveelliseksi parhaalla tahdollakaan, puhumattakaan sen aiheuttamasta kärttyisyydestä.

Ylläoleva urputukseni ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että kirjassa puhutaan ihan asiaa. Kohtuullinen herkuttelu ja vuodenaikojen ja sesonkien kunnioitus auttavat tosiaan tasapainoiseen elämään. 50% säännön soveltaminen ei tekisi minullekaan pahaa ja taidankin yrittää sitä hiukan noudattaa ainakin niin kauan kuin muistan. Sääntöhän tarkoittaa sitä, että katsoo normaalia annostaan, syö siitä vain puolet ja pysähtyy sitten miettimään, että eikös jo riittäisi. Useimmiten vastaus lienee kyllä - ainakin minulla.

Lukukokemuksena tämä oli ihan ok. Teksti on helppolukuista, vaikka listojen luetteleminen varsinkin lopussa kävi vähän puuduttavaksi. Luen mieluummin aiheesta edelleenkin alan lehdistä (esim. Glorian ruoka ja viini tai englantilainen Delicious) pienempinä annoksia pidemmän ajan kuluessa. Kyseisten lehtien reseptit myöskin hakkaavat mielestäni kirjan vastaavat mennen tullen, vaikka pari ihan kokeiltavaa löytyikin.

Myös Salla oli lukenut juuri tämän kirjan ja kirjoittanut siitä blogissaan. Aika lailla samanlaisia ajatuksia oli herättänyt hänessäkin :-)
Linkki Sallan lukupäiväkirjan arvosteluun tästä kirjasta

13.7.2011

Margaret Atwood : The Blind Assassin ja World Book Night


Margaret Atwood kuuluu kirjailijoihin, joista olen aina kuullut, mutta joiden kirjoja ei jostain syystä ole osunut sopivasti koskaan eteen - ennen kuin nyt. Siskoni sai Irlannissa kirjakaupassa kaupantekijäisinä ilmaiseksi Atwoodin "The Blind Assasin" -kirjan osana World Book Night 2011 kampanjaa. Siispä minäkin sekä luin kirjan että kävin kuikuilemassa kampanjan sivuilla.

Mikäli oikein ymmärsin, niin World Book Night on kampanja, johon valitaan 25 maailmankirjallisuuden helmeä, joita jokaista sitten painetaan 40.000 kpl ilmaiseksi jaettavaksi. Ajatuksena on, että jakelijat merkitsisivät kirjoihin WBN koodit, joiden perusteella lukijat voivat rekisteröidä yksittäiset kirjansa kampanjan sivuille ja näin myös seurata, missä kaikkialla kirjat kulkevat ja paljonko ihmisiä niitä lukee.

Valitettavasti tässä kappaleessa ei kyseistä koodia ollut ollenkaan, joten siihen tyssäsi se mielenkiintoinen seuranta. Sivut sinänsä vaikuttivat ihan hauskalta yhteisöltä ja menossa on äänestys vuoden 2012 kampanjan kirjoista. Koska jakelu kuitenkin tapahtuu Englannissa ja Irlannissa, niin näin Suomessa olevana ei kampanja maailmanlaajuisesta nimestään huolimatta kiinnostanut tarpeeksi... Lukuvinkkejä suosituista opuksista sivuilta kyllä löytää - siis jos lukee englanniksi.

Itse kirjasta vielä lyhyesti. Olen ollut hiukan epäluuloinen Atwoodin suhteen ja jostain syystä luokitellut hänet lähinnä ihmissuhderomaanien kirjoittajaksi ja ehkä vielä vähän sinne hömpähtävään suuntaan. No, ihmissuhteista tässä kirjassa kovasti puhuttiin (onko kirjaa, jossa niitä ei olisi ?), mutta hömpäksi en tätä sanoisi.

Atwood on kirjoittanut tarinaansa useamman aikajanan päällekkäin, mikä tuo rakenteeseen monimutkaisuutta ja lisää mielenkiintoisuutta. Lukija saa ikäänkuin vinkkejä tarinan etenemisestä jo ennen kuin itse tapahtumia kuvataan. Pääkertojana on vanha nainen, Iris, joka kertoo omaa ja sisarensa tarinaa 30-luvulta.

Suvun rikkaus on katoamassa, kun nappitehtaat eivät menesty sodassa mielenrauhansa menettäneen isän hoivassa. Iris naitetaan toiselle rikkaalle tehtailijalle, Lauran omituisuudet korostuvat ja kolmio- tai tässä tapauksessa pikemminkin neliödraama kärjistyy. Traaginen loppu kerrotaan jo heti alussa ja koko kirja on itse asiassa kuin lankakerän kerimistä takaisin rullalle kissan leikkien jälkeen. Langat asettuvat pikkuhiljaa paikalleen sivu sivulta ja ihmisten motiivit ja salaisuudet paljastuvat tarinan edetessä.

Kuten sanottu, kirja on taitavasti rakennettu ja sitä lukee ihan mielellään. Kuitenkin minulle jäi sen jäljiltä vähän tyhjä olo. Jostain syystä siskosten tarina ei oikein koskettanut huolimatta kipeistäkin aiheista. Tiedä sitten, mistä johtuu. Ehkä juuri siitä, että kertoja-Iris kirjaa ajatuksiaan niin pitkän ajan kuluttua ja jotenkin hieman etäisesti. Syynä voi olla myös, että tietyllä tavalla passiiviset ja naiivit päähenkilöt ennemminkin ärsyttivät kuin herättivät myötätuntoa. Tai sitten vaan yksityiskohtiin paneutuva ja asioita toistava kerronta ei tällä kertaa oikein iskenyt.

Pitänee joskus lukea Atwoodilta jotain muutakin ennen kuin pistää kirjailijan lopullisesti hyllylle. Voihan olla, että joku toinen kirja maistuisi paremmalta.

12.7.2011

Ollaankohan onnistuttu ? Lasten suosikkeja



Päivitin tässä juuri lasten lukupäiväkirjasivuja (esikoinen ja keskimmäinen) - kaikki kirjaston kirjat luettuna ja uusia pitäisi päästä hakemaan. Ollaankohan oikein onnistuttu ?

No, aika näyttää.

Sinänsä hupaisaa, kun katsoo pojan arvosteluja. Aika tyypillinen poikalista. Koululaisvitsit ja Kalsarihuumori kolahtavat.

Pikkuveljestä tuleekin sitten vissiin kova lukija. Kahlaa läpi nimittäin jo melkein kaikki samat kirjat kuin isoveljensä ja on vasta menossa syksyllä kouluun... Kiinnostuskin on ihan eri luokkaa. Poimii kirjoja käteensä ihan vapaaehtoisesti.

Luinko eri kirjaa ? - Eve Hietamies : Yösyöttö


Monessa blogissa on kehuttu Eve Hietamiehen "Yösyöttöä", joten nappasinpa minäkin sen mukaani, kun kirjastossa osui eteen. Minulla oli kommenteista jäänyt mieleen se, miten lukijat olivat löytäneet yhtymäkohtia päähenkilön eli Antin kysymyksistä ja ihmettelyistä vauvan kanssa. Kuvattiinpa kirjaa erityisen hauskaksikin.

Luinkohan minä jotain eri kirjaa ? Yhtymäkohtia kyllä löytyi ja samanlaisia kysymyksiä pyörii varmaan kaikkien uusien vanhempien mielissä, mutta minulla nousi kirjassa päällimmäiseksi vauvan äidin kohtalo. Totta, hän ei ole kirjassa läsnä kuin taksin takavalojen ja parin ikävän tilanteen verran, mutta silti hänen läsnäolonsa tai sen puute väritti mielestäni koko tarinaa. Synnytyksen jälkeinen masennus on rankka juttu ja voi vain kuvitella, miltä äidistä tuntuu, kun hän toivuttuaan tajuaa menettäneensä koko vauva-ajan. Samoin minun kävi sääli pikkuista ja tietysti vähän isääkin, vaikka Antti-isä mallikkaasti suoriutuukin.

Tilannekomiikkaa toki löytyy ja pidin kovasti myös siitä, miten tarinan kehys oli rakennettu, vaikka sen ymmärsikin vasta aika lopussa. Silti tästä kirjasta jäi ennemminkin vähän alakuloinen kuin huvittunut olo. Johtuneeko sitten siitä, että on itse keskellä tuota vauvarumbaa. Tosin meillä ei yösyöttöjä ole harrastettu enää muutamaan viikkoon. Pikkumies on nukkunut täysiä 7-9h öitä kaksikuisesta. Ollaan oltu ihan ihmeissämme. Minä luulin isoveljien perusteella, kokonaisia öitä nukkuvien vauvojen olevan vain kaupunkilegendaa...

8.7.2011

Kesälukemisen parhaimmistoa - John Steinbeck : Travels with Charley



Ennen kirjastokäyntiä olin jo ehtinyt kaivamaan hyllystä ihastuksen 15 vuoden takaa. Silloin Steinbeckin Travels with Charlie oli Turun yliopiston englantilaisen filologian yhtenä pääsykoekirjana. Tämän ansiosta kokeisiin lukeminen oli yhtä nautintoa.

Vuonna 1960 John Steinbeck totesi, ettei ehkä enää tunne omaa maataan tai omia kansalaisiaan ja päättää lähteä uudelleen tutustumiskierrokselle. Koska hän on jo tunnettu kirjailia, pitää keksiä matkustusmuoto, jossa ei tarvita nimen käyttämistä. Sellaiseksi valikoituu räätälöity matkailuauto. Matkaseuraksi kelpuutetaan iso puudeli Charley.

Tie kulkee halki usean osavaltion ja Steinbeck kuvaa sattumia ja ihmisiä matkan varrelta, sekä niiden herättämiä ajatuksia. Mestarin kädenjälki näkyy tekstin näennäisessä helppoudessa ja siinä, miten yksittäisistä ja hajanaisista havainnoista kuitenkin muodostuu ajatuksia herättävä kokonaisuus. Totta, osa esitetyistä mietteistä tuntuu vähän vanhanaikaisilta, mutta siinä on myös osa lukukokemuksen viehätystä. Pääsemme kurkistamaan, miltä Amerikka näytti 50 vuotta sitten jo kypsän iän saavuttaneen kirjailijan silmin.

Matkaa tehdään myöhäisellä syksyllä ja talviaikaan, mutta silti tämä on täydellinen kesäkirja. Miksikö ? No, kun minulla kesään kuuluu ajantajun ripustaminen narikkaan ja matkustaminen ihan vain jonnekin. Samanlainen tunnelma on vahvasti läsnä läpi koko kirjan.