25.5.2017

Kesäruokaa: Itämaiset kalapihvit


Pitäisi syödä enemmän kalaa, mutta meillä ollaan sen suhteen vähän nirppuja. Ei saa olla ruotoja ja muutenkin nyrpistellään herkästi - minä mukaanluettuna.

Ruoto-ongelman kalapihvit ja kalapullat ratkaisevat kätevästi. Kesämökin saalis koostuu yleensä pääasiassa hauesta ja sehän on tunnetusti ruotoisa kala. Onneksi sen ruodot ovat hentoisia. Kun suurimmat nyppii irti, voi lopun kalan surrata hienoksi tehosekoittimella ja pienemmät katoavat siinä hötäkässä kokonaan. Sitten vaan kulloinkin toivottua lisämakua massaan ja pyöritellään pulliksi tai painellaan pihveiksi.

Vielä emme ole ehtineet mökille, mutta Delicious-lehden toukokuun numerossa oli niin houkuttelevat kalapihvireseptit, että itämainen versio oli pakko pistää kokeiluun. Vähäsen tuunaten tietty.

Kalapihvit olivat itsessäänkin herkkua, mutta kastike kruunasi aterian. Ensin mietin, että voiko kovasta porkkanasta olla kastikkeeksi, mutta se sopi makeudellaan ja raikkaudellaan tuohon kuin nenä päähän ja toi kivaa pientä purutuntumaa.



Itämaiset kalapihvit


500g vaaleaa kalaa (minun lempparini on turska tai hauki)
1/2 punasipuli silputtuna
2tl (kukkura ja voisi laittaa enemmänkin) vihreää currytahnaa
1 limen raastettu kuori
1 kananmuna
korianteria silputtuna
öljyä paistamiseen

Sekoita ainekset tehosekoittimessa tasaiseksi massaksi. Muotoile pihveiksi ja laita leivinpaperille jääkaappiin ainakin 30 minuutiksi tai yön ajaksi.

Kuumenna loraus öljyä pannulla keskilämmöllä ja paista kalapihvit erissä 3-4min per puoli. Tarjoile heti.

Tee kastike sillä aikaa, kun pihvit tekeytyvät jääkaapissa.

kastike: 
1/2 punasipulia
1 porkkana silputtuna
1 chili silputtuna
limen mehu
3rkl riisiviinietikkaa
2rkl kalakastiketta
1rkl fariinisokeria

Sekoita kastikkeen ainekset ja jätä hetkeksi tekeytymään. Tästä tykättiin niin paljon, että ensi kerralla teen tuplamäärän.

salaattiin:
kurkkua, paahdettuja maapähkinöitä, korianteria ja minttua. Sekoittele salaatiksi juuri ennen tarjoilua.

24.5.2017

Sisko vinkkasi matkalukemista

Ihan vaan reissuelämää... No ei vaiskaan. Tämän viikon olen ihan kiltisti kotimaan kamaralla ja huomennahan sitä on peräti oikein vapaapäivä! Ja tiistaina ehdin peräti yhteen blogitapahtumaankin, mutta siitä lisää tuonnenpana.

Nyt kun on terassikin uusittu, grilli päivitetty erinäisten kuljetusseikkailujen jälkeen, on hyvä hetki vilkaista road- tai tässä tapauksessa kai "air" trippien viimeisintä lukulistaa.

Lentokoneessa ja hotelleissa ennen nukahtamista sitä tulee usein luettua jotain vähän kevyempää, kuten vaikka dekkareita tai fantasiaa. Siskon suosituksesta olen tarttunut tässä kuussa useampaankin kirjaan ja viimeisimmällä reissulla huomasin lukevani jonkinlaista fantasiadekkaria...


C.J.Archer :
 The Watchmaker's Daughter, 
The Mapmaker's Apprentice ja 
The Apothecary's Poison
Ostoksia Kobosta 

Cowboy meets Victorian lady ? Siis, oikeasti? Jo ajatuskin saa naureskelemaan. Sitten kun soppaan heitetään vielä eri ammatinharjoitukseen liittyvä taikuus ja sitä kuollakseen pelkäävät ammattikillat, ollaankin vielä ihan toisella tasolla.

Indian isä on juuri kuollut, sulhanen hylännyt hänet ottaen haltuunsa isän kelloliikkeen jättäen Indian ilman tuloja, kotia ja matkalle sillan alle. Sitten India törmää salaperäiseen Matthew Glass:iin, amerikasta Lontooseen saapuneeseen herrasmieheen, jolla on on hämärä menneisyys ja päähänpinttymänä löytää eräs tietty kelloseppä. Saadakseen edes hengähdystauon ongelmistaan India suostuu työtarjoukseen auttaa kellosepän etsinnässä. Tunteehan hän suurimman osan Lontoon ammattimiehistä ja on maagisen hyvä kellojen kanssa itsekin.

Tarina jatkuu sitten pelottelulla ja sen sellaisella ja vähitellen taikuuskin astuu kuvaan, vaikkei realistinen India tahdokaan siihen millään uskoa. Toisessa kirjassa autetaan poliisia etsimään kadonnutta kartanpiirtäjien oppipoikaa. Kidnappaaja osoittautuu tietysti häikäilemättömämmäksi ja vaarallisemmaksi kuin alkuun kuviteltiin. Kolmannessa kirjassa taas Matthew joutuu epäillyksi apteekkarin murhassa ja pitäähän hänen nimensä puhdistaa.

Pidän Indiasta. Hän on itsenäinen ja tehokas menettämättä naisellisuuttaan. Matthew nyt on aika tyypillinen tumma, komea ja salaperäinen, mutta no... sellaisia sankareita aina tarvitaan. Eikä miestenvaatteisiin pukeutuva ja Coltiaan heilutteleva ystävätär ole tylsä ja toki joukkoon kuuluu pari uutta ja uskollista ystävääkin valmiina aina auttamaan tutkimuksissa. Oman suolansa tarinaan tuo myös Matthew'n hivenen höpsähtänyt aatelinen täti.

Nämä kirjat ovat sopivan kevyitä ja kuitenkin hyvin kirjoitettuja viihdyttämään pidemmilläkin lennoilla. Niistä löytyy romantiikkaa, pikkuisen jännitystä ja ennen kaikkea mukavan kiermurainen juoni. Kelpo viihdettä siis ja mikä tärkeintä, ne läpäisivät kuuluisan "kolmen osan testin" eli luin sarjan kolme ensimmäistä osaa pahemmin kyllästymättä... Neljäs ei ole tainnut vielä ilmestyä, joten tarinan jatko (Saavatko he lopulta toisensa? Löytyykö oikea kelloseppä) on vielä hämärän peitossa. Sen verran jäi kutkuttamaan, että kaipa sekin osa pitänee sitten ilmestymisensä jälkeen hankkia luettavaksi. Lentojakin taitaa riittää vielä näkyvissä olevalle lähitulevaisuudelle.

19.5.2017

Kesäsalaattia



Lontoosta toin tuliaisina peräti teetä ja pari ruokalehteä hätäisesti lentokentältä ostettuina. Kannatti. Isäntä selaili eilen illalla vähän aikaa Delicious-lehden erikoisnumeroa kasvisruoasta ja tänään saatiin vasikankyljysten kaverina herkullista kesäsalaattia.

Vesimelonia, kurkkua, kirsikkatomaatteja, basilikaa ja mozzarellaa. Sen kummempaa reseptiä ei tähän tarvita. Leikellään vaan palasiksi. Lisätään pikkuisen pippuria, jos meili tekee. Kastikkeeksi vaikka hitunen balsamico-siirappia (valmiina pullosta).

Kyllä lehtien lukeminen kannattaa tai no tässä tapauksessa, lehden tuominen toisen puoliskon luettavaksi.

Ja lopuksi vielä lemppariani eli seljankukkajuomaa. Että voikin olla kesäistä ja hyvää! Juuri sopivaa tämän kevään ensimmäiselle todellisen kesäiselle päivälle.

Malja auringolle!


18.5.2017

Kartanoromantiikkaa työmatkalla


River Thames, auringonlasku ja joutsenpariskunta - eikös kuulostakin aivan romanttisen romaanin loppuluvulta?

Kaunistahan tuo oli, mutta kovin romanttisesta matkasta ei olllut valitettavasti kyse. Tuli nimittäin vietettyä muutama päivä Heathrown vieressä lentokenttähotellissa... paitsi yhtenä iltana. Silloin pääsimme Windsoriin Oakley Courtiin viettämään barbeque-iltaa.




Hotelliksi muunnettu Oakley Court vei kaltaiseni anglofiilin kartanoromantiikan unelmatunnelmiin. Kyseessä on aivan mahtavan kaunis paikka Thames-joen rannalla. Ihan kuin olisi suoraan kävellyt romaaniin.

Kartanorakennuksessa itsessään emme aikaamme viettäneet, vaan pääsimme oikein perienglantilaiseen joenvarsipiknik-meininkiin - tosin vähän modernisoituna, katoksen alla sateensuojassa ja grilliherkkuja nautiskellen.



Eikä herkuttelu hyvässä seurassa katoksen alla ollut yhtään huonompi tapa tutustua eri puolilta Eurooppaa paikalle lentäneisiin kollegoihin. Puutarhapelit viihdyttivät ja miten englantilaiset mansikat voivatkin olla aina niin hyviä? 

Pikkuisen boheemi tunnelma oli omiaan pitämään keskustelua yllä ja nauru raikui! 


Englanti on aina ollut yksi suosikkimaistani ja tästä illasta jäi mukava muisto. Tuonne pitää joskus palata. Ei se ole edes pahan matkan päästä - puolisen tuntia kesti lentokenttähotellista. 

Tällaisia tunnelmia tänään. Nyt pysyn kotimaisemissa sentään viikon verran. Toivottavasti saamme viimein hankkimamme uuden grillin kotiin (ensimmäinen kotiinkuljetettu olikin ihan eri kuin tilattu) ja terassikin pitäisi tässä välissä uusia.

Niin, eikä tästä blogista ole edelleenkään tarkoitus tehdä matkablogia - kunhan nyt on pieni reissusuma meneillään.


14.5.2017

Mekko meni taululle

Luin Aila Meriluodon elämäkerran ja kiinnostuin. Minä olen kamalan huono lukemaan runoja. En itse asiassa lue niitä koskaan, mutta mielenkiintoisen henkilön elämästä ja ajatuksista kirjoitettua proosaa ahmin innoissani. Elämäkerrasta tajusin niitä löytyvän Meriluodonkin tuotannosta.

Mekko meni taululle löytyi myös äänikirjaversiona. Mikäs sen sopivampaa kuunneltavaa hotelli-iltoihin ennen nukkumaanmenoa kuin suomalaisen runoilijan tilitys lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Hauskasti tämä myös osuu tuohon samaan "aikakausisumaan", josta jo vähän kirjoittelinkin.

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle 
lukija: Seela Sella
Oma ostos Elisa Kirjasta (vieläkin 6,90€, jos kiinnostaa)

Aila Meriluoto on selvästi ollut erityisihminen jo lapsesta saakka. Ujo, sulkeutunut, kirjoihin uppoutuva ja runoja kirjoittava tyttö oli outolintu maalaiskunnassa. Elämä ei kai siis ollut helppoa, eikä ainakaan muuttunut helpommaksi sotien myötä.

Oli jännä lukea kuvausta lasten leikeistä ja lapsiryhmän "poliittisista" juonista ja valtasuhteista. Niitä kai on aina, mutta Meriluodon käsittelyssä ne muuttuivat kuin kuvaukseksi jostain vakoojaromaanista. Jotenkin tarinasta myös henki lapsen valtaisa kokemus aikuisille ehkä vain ohimenevistä tilanteista. Viime aikoina olen lehdistäkin lukenut siitä, miten aikuisen kommentti voi joko kantaa vuosia tai lytistää loppuelämäksi. Aila-tytölle kerrottiin usein, miten hän oli laiha ja mitätön - ei kai sellainen voi olla vaikuttamatta?

Kauhealta kuulosti sekin, että Ailaa ja hänen sisaruksiaan piiskattiin säännöllisesti, lapsen kokemuksen mukaan koko ajan. Silti vanhemmat olivat rakkaita, eikä lapsuuden kuvaus kuulosta mitenkään painajaiselta. Samoin pommitukset ja niiltä suojaan juokseminen kuulostavat pelottavilta, ehkä juuri siksi, että niistä kerrotaan niin osana arkea. Kaikkeen tottuu.

Tekstinä Mekko meni taululle on runollista, vähän polveilevaa, rönsyilevää ja ilman selkeää rakennetta. Onhan se runoilijan kirjoittamaa. Tarina koostuu enemmänkin välähdyksistä, kohtauksista , yksittäisistä muistoista, kuin kronologisesti etenevästä juonesta, vaikka Aila toki kirjan aikana kasvaakin nuoreksi neidoksi. Rakenne teki kirjasta minun mielestäni äänikirjaksi todella hyvin sopivan Vaikka kuuntelin pätkissä ja välillä jouduin palaamaan takaisipäin nukahdettuani hotellin hiljaisuuteen kesken torkku-ajan, ei mikään mennyt sekaisin ja pysyin mukana.

Lukijana Seela Sella on (tietysti) omaa luokkaansa. Hänen äänensä sopi varsinkin tähän kirjaan ihan mahtavasti ja eloisa, muttei liian näyttelevä lukutapansa loi nuoren Ailan eläväksi mieleen.

Kaikkiaan Mekko meni taululle hyppää sekä kirjana että äänikirjan kuuntelukokemuksena  suoraan suosikkieni joukkoon. Tykkäsin, vaikka vähän lievää dramaattisuutta ja ajan ajatustapoja vierastinkin. Erilaisuus toi kuunteluun oman mielenkiintonsa.

13.5.2017

Matkalaisen kuvakimara - Köpiksessa oli ihan kivaa työmatkallakin


Se on ollut pientä haipakkaa tässä viime aikoina. Kirjoja on tullut luettua lähinnä lentokoneessa, ruoka rajoittunut hätäisiin myslipatukoihin tai liikepäivällisiin ja ajatusten pääpaino liikkunut työasioissa. Toki sitä työmatkallakin välillä hetken hengähtää. Tällä viikolla käväisin Kööpenhaminassa ja kyllä Hellerup on hienonäköistä seutua. Ottaisin ilomielin minkä tahansa hotellin lähikatujen taloista omakseni, kunhan joku muu maksaisi ylläpidon :-)

Työmatkallakin on kiva levätä miellyttävässä ympäristössä ja Hellerup Park Hotel totisesti tarjosi sellaisen. En ole vuosiin ollut yhtä prinsessamaisissa tunnelmissa...


Huoneen hempeys oli pikkuisen pettävää, sillä noin muuten hotelli oli ennemminkin vahvoja värejä ja pikkuisen outoakin otetta. Varsin viehättävä. Marilyn Monroe oli muuten kerroksessani teemana muutenkin kuin vain makuuhuoneen taulussa... Jonkinlaista filmitähti- tai roolitematiikkaa olin ehkä havaitsevinani muutenkin.


Illalla siis viihtyi hotellissa - kirjan tai läppärin parissa vähän tilanteesta riippuen. Tosin päivän palavereissa istumisen jälkeen pieni happihyppely on paikoillaan, illallisesta puhumattakaan.


Hotellin vieressä oli mukava pieni puisto, jossa käväisin happihyppelyllä. Siellä oli museo, mahtava lasten leikkipaikka (olisikin ollut kuopus mukana), pari joutsena ja yksi utelias lintu, jonka Instan puolella yksimielisesti nimesimme haikaraksi.

Jotenkin kiemurtelevat polut ja pienet valkoiset sillat alkoivat kävelyn aikana edustamaan minulle sitä tanskalaista mukavuutta ja rentoutta. Vastaan tuli poikkeuksetta rauhallisesti käveleviä ihmisiä nurmikkoa nuuskivine koirineen. Kukaan ei juossut lenkkiä hikipäässä, eikä kellään näyttänyt olevan kiire. Mukavaa. Siihen rytmiin oli mukava itsekin asettautua.

Puistossa olisi ollut museokin (ylin kuva), mutta häpeäkseni täytyy tnnustaa, etten edes harkinnut sinne menemistä. En edes tiedä,mitä museosta olisi löytynyt. Oli liian nälkä ja suuntasin hotellin vierestä löytyvää sushipaikkaa kohti.




Eikä sushi ollutkaan yhtään hullumpi idea. Tuolla annoksella tuli vatsa täyteen ja mieli hyrisi tyytyväisyydestä.


Työmatkallakin voi siis olla kivaa, vaikkakin ehkä hieman yksinäistä. Onneksi sentään puhelinyhteydet toimivat. Videopuhelulla pääsi mukavasti mukaan äitienpäivän päiväkotijuhlintaankin. Olisikin ollut ihan katastrofi, jollei olisi onnistunut - minulle siis. Poika kuulemma oli ihan tyytyväinen isänkin osallistumiseen.

No, huomenna on virallinen äitienpäivä ja minä sentään iltapäivään saakka paikalla ihan livenä. Sitten taas mennään - I'll be off to London next...

9.5.2017

Juurikin juuresta ja Lailan lapset


Olen minä juurikokeiluja tehnyt aikaisemminkin. Kaikkein mielenkiintoisin lienee ollut Antti Tuurin Grantaan kirjoittamaan juurikuvauksen pohjalta aloittamani. Siinä on muuten tekstinä sellainen rakkaudenosoitus leivälle ja leipomiselle, että sen luettuaan on ihan pakko tehdä jotain. Vähintään voidella leivänpala ja maistaa. Itse juuresta tehdyt leivät olivat herkullisia, mutta kuten minun hoidossani juurille tuppaa käymään, ei Tuurijuurenkaan elinikä ollut kovin pitkä.

Juuren alkuun laittaminen on hieman työlästä ja tarkkuutta vaativaa. Vaikeaa se ei ole, mutta tässä härdellissä ajoitukset ja määrät menevät helposti sekaisin. Helpointa on, jos hyvän juuren saa jostain jo valmiina. Maku myös kehittyy ajan myötä, joten vanhemmalla juurella tulee maukkaampaa leipää.

Tämänhetkisen jääkaappiasukkini sain What's Cooking Finland - tapahtuman juuri-työpajasta. Satu Koivisto (Maku-lehden päätoimittaja, Gastronaatti-kirjan kirjoittaja - instassa @satu_koivisto) kertoi omasta juurileivonnastaan ja lähtiessä saimme kukin mukaamme aarteen purkissa eli pikkuisen juurta omaan käyttöön.


Vaikka juuri olisi ihan käyttövalmiskin, riittää jännitystä jatkossakin. Se ei nimittäin säily hengissä ruokkimatta (kukapa sitä...?) Niinpä meilläkin joka perjantai-ilta (tai työmatkan sattuessa lauantai-aamu) otetaan juuresta suurin osa pois purkista leipomista varten. Pohjalle jätetään puolen desin verran juura, (tai myönnetään, usein jää pikkuisen enemmän). 

Purkkiin sekoitetaan sitten: 
- vajaat 3dl luomuvehnäjauhoja
- 1,5dl vettä 

Sekoitus nostetaan takaisin jääkaappiin.  Luomuvehnäjauhoja käytetään siksi, että niissä on enemmän ravintoa juurelle kuin tavallisissa. Kannen suljen, mutten laita tiivistettä. Näyttäisi toimivan. 

Tähän saakka juuresta on leivottu sämpylöitä. Ne ovat niin hyviä, että kuuluvat jo viikonlopun aamiaispöydän perusvaatimuksiin. Olen ihan vakavissani harkinnut juuren jakamista kahtia. Pääsisi edes jossain välissä kokeilemaan vaikka pizzataikinaa ilman sen suurempaa kapinaa. 



Alla nyt sitten sämpylöiden ohje, niin kuin itse sitä olen käyttänyt, jonkin verran on muuttunut alkuperäisestä. Alkuun vähän fuskasin ihan vain pihiydessäni eli ruisjauhot olivat itse asiassa jostain saamaani ruisleipäinesta, jossa on jo hieman ruisjuurta mukana. Tämä ei johtunut juuriepäilyksestä, vaan siitä, että pussi piti saada loppuun. Toimii kyllä ihan noilla ruisjauhoillakin. 

Samoin meillä käsin vaivaaminen vaihtui heti koneen kulhoon. Ei tuossa pahasti työtä ole ilman konettakaan, mutta viikonlopun aamuna työ minimoidaan maksimissaan.

Niin, ja paistoaikaa lyhensin aika reippaasti. Meillä kun taitaa olla lajitovereihinsa nähden ärhäkkä uuni. 


Sunnuntaisämpylät: 

2-3dl vehnähapanjuurta 
5dl vettä
2tl suolaa 
2dl ruisjauhoja 
2dl speltti täysjyväjauhoja
8-9 dl vehnäjauhoja 

Sekoita muut kuin vehnäjauhot nopeasti kulhossa. Lisää jauhoja vähitelleen koneen pyöriessä rauhallisesti taikinakoukulla. Usein itse asiassa paiskaan kaiken kerralla kulhoon (se aamuhetki), mutta toki koostumusta saa vähän valvottua vähitellen lisäämällä. Jauhojen eksakti määrä kun riippuu esim. auringosta, kuun asemasta ja ilmankosteudesta - eniten ehkä tuosta viimeisestä. 

Viitisen minuutti vaivausta riittää ja sitten taikinan voi siirtää kannelliseen kulhoon ja jääkaappiin odottamaan. Yön yli riittää, mutta toimii kyllä hyvin vielä seuraavana aamunakin. Mikäs sen parempaa kuin sunnuntaiaamun lämpimät sämpylät!

Aamulla sitten uuni nopeasti lämpiämään 250 asteeseen. 

Nosta taikinasta puolet leivinlaudalle. Muotoile nopeasti pötkyläksi ja leikkaa kahdeksaksi palaksi. Voit halutessasi vähän muotoilla paloja, mutta minä itse asiassa pidän tuollaisista vähän rustiikkisista, joissa toivottavasti on vielä pitkä rapsakkareunainen halkeama. 

Laita uunin pohjalla vuokaan vettä höyrystymään ja nosta sämpylät suoraan pellille. Laske uunin lämpö 225 asteeseen ja paista sämpylöitä 15-18 min. (tai enemmän, jos haluat tummempia tai uunisi on vähemmän innokas)

Nosta sämpylät jäähtymään. Älä peitä, äläkä ainakaan laita pussiin, jollet halua rapean kuoren katoavan. Huom. Älä pussita vaikka niitä jäisi vielä seuraavaan päivään. Nämä eivät kuivu samalla tavalla kuin kaupan käntyt. 

Alkuperäisessä reseptissä mainittiin myös mahdollisuus pakastaa sämpylöitä, mutta meillä niitä ei kyllä ole vielä kertaakaan riittänyt pakkaseen saakka. 

Niin, ja juurellehan pitää aina antaa nimi. Ranskaksi juuri on levin, joten ensin mietin Leeviä. Jostain syystä koen kuitenkin juuren naiselliseksi, joten olkoon nyt sitten Laila.


**********************************************************************************
Haluatko kokeilla? 

Hyvä pitää laittaa kiertämään. Jos olet pääkaupunkiseudulla ja liikut Helsingin keskustassa tai Espoon suunnalla, niin minulta saisi nyt palan juurta omaan käyttöön. Postitse en valitettavasti viitsi lasipurkkia  ja juurta laittaa matkustamaan.

Vastaa tähän kommentilla tai heitä minua sähköpostilla (vuo-cho at hotmail.com) niin sovitaan sopiva hetki ja paikka jakoon. Vastalahjaksi toivon vain uuden lasipurkin, jotta saan Lailan lapsen seuraavallekin toivojalle :-)

Tarjolla siis yksi juuri ensimmäiselle viestijälle. Uusia mahdollisuuksia myöhemmin.

***********************************************************************************


7.5.2017

Grillauskausi avattu, tarvitaan uusi grilli



Se on nyt sitten grillauskausi virallisesti avattu meilläkin. Vielä mentiin vanhalla pienellä pallogrillillä, mutta uuden grillin tarve tuli ilmeiseksi jälkiruoan kohdalla. Hiilloksen lämpö ei vaan kertakaikkiaan enää riittänyt, vaan piti ottaa uuni avuksi.

Että kyllä meille nyt ihan oikeasti hankitaan uusi grilli - Kamado luulisin. Vielä pitäisi ehtiä kauppaan.

Vaikka grilli ei varsinaisesti suostunutkaan yhteistyöhön, niin jälkkäri oli kyllä ihan superherkkua. Isäntä oli bongannut reseptin kuntosalilla - uskokaa tai älkää. Siinä on juoksumatolla hyvää aikaa seurata reseptejä televisiosta. Blondi ja superbloondi olivat kuulemma tehneet jossain rannalla suklaa-vaahtokarkkibanaaneja. Kelpasivat astetta tummempitukkaisillekin :-)


Ota banaaneja ja leikkaa kuori halki pitkittäin. Levitä vähän auki ja painele banaanin päälle rouhittua suklaata ja pieniä vaahtokarkkeja. Kääri foliopakettiin.

Laita grilliin (tai uuniin 220 asteeseen) 15-20 minuutiksi. Avaa paketit ja tarjoile jäätelön kera. Makeaa ja makoisaa. Söin kaksi.

Niin ja kaupasta bongaamani Aino sitruuna-marenkijäätelö oli tosi raikkaan makeaa! Sitä saatetaan tässä huushollissa laittaa jälkkäriherkkujen päälle kesän aikana vielä uudestaankin.

6.5.2017

Huhtikuussa luettua

Auton ikkunasta - lähellä Berliiniä
Huhtikuu on aina kiireinen, mutta tänä vuonna vauhti jostain syystä nousi potenssiin kymmenen. Tai no.. kyllä minä syynkin tiedän. Töissä nytkähti useampi asia eteenpäin kerralla ja sitten meikärouvaa vietiinkin joka suuntaan. Ihan kirjaimellisesti.

Lentokoneella matkustamisessa on kuitenkin yksi hyvä puoli. Silloin ehtii lukemaan. Kobo kulkee kassissa kevyesti mukana, joten on mistä valita. Siksi kai huhtikuun 8:stä luetusta kirjasta peräti kuusi on e-kirjoja... #hyllynlämmittäjä haasteella siis meni huhtikuussa todella huonosti.

Tuossa jo ihmettelinkin, miten kummassa päädyn aina jumahtamaan johonkin aikakauteen tai tyyliin useamman kirjan ajaksi. Huhtikuussa viime vuosisadan alkuun sijoittuvia kirjoja tuli luettua / kuunneltua peräti 4/7 eli Enni Mustosen Syrjästäktsojasarjaa, Tarja Lappalaisen aikalaistutkielmaa ja Heidi Köngäksen Hertta. Viimeksimainittu oli myös kuukauden ainoa äänikirja.

Viime vuosisadan alkupuolelle sijoittui muuten myös kirja nro 5. Tosin siinä ei olla Suomessa vaan Englannissa ja vähän Saksassakin, monta kertaa, vähän eri tavoin. Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli mielenkiintoinen, viihdyttävä ja ajatuskuluiltaan välillä vähän häiritseväkin.

Kuukauden ainoa painettu kirja on (ei kai niin kovin yllättäen) keittokirja. Lauri Tähkän kirjassa on kiinnostavia reseptejä ja kokeilemani sipulikeitto sai peukut ylöspäin koko pöytäseurueelta.

Kaksi viimeistä kirjaa olivat sitten dekkari ja fantasia (ei kai sitä voisi kuukautta ilman olla). Donna Leon on taattua herkkua, joka kelpaa varsin hyvin lentolukemiseksi sekin. The Invisible Library -sarjan aloitusosa puolestaan avasi taas uuden mielenkiintoisen fantasiamaailman, vaikka muuten ovatkin englanninkieliset fantasiat jääneet vähiin. En edelleenkään saa kirjastonkirjoja Kobossani toimimaan. Jotain outoa on Adobe Editionsin ja Kobon yhteistyössä. Turhauttavaa.

2.5.2017

Hertta

Tässä juuri mietin sitä, miten tärkeää on lukea kirjoja. Romaanit eli fiktiiviset tarinakudelmat antava näkökulmia ja lisäävät historianymmärrystä, ihmistuntemusta ja sitä kautta luovat kykyä asettautua toisen asemaan myös nykypäivän maailmassa. Toki tietokirjatkin tekevät samaa, mutta fiktio menee tiukemmin tunteisiin. Uskon sen ajatuksia herättävän voiman luovan ehkä vahvempia muistijälkiä.

Tietokirjoissa ei myöskään ole mahdollista tulkita historiallisten henkilöiden tunteita ja ajatuksia samalla tavoin vahvasti kuin heihin perustuvassa fiktiossa. Toki fiktiota lukiessa pitää sitten myös muistaa, että kyse on juurikin tulkinnasta, joka aina jollain tavalla perustuu kirjailijan itsensä ajattelutapaan ja kokemuksiin. Se ei kuitenkaan estä sukeltamista tarinaan ja yrittämästä ymmärtää vaikutteita ja kunkin toimiin johtaneita olosuhteita.

Hyvin kirjoitettu todelliseen henkilöön perustuva fiktio tuo ajan vielä lähemmäksi ja inhimillistämällä ikoneita tai tunnettuja hahmoja asettaa heidät luontevasti omien ajatustemme ja kysymystemme kohteeksi. Saamme mahdollisuuden käydä oman pään sisässä dialogia, jota ei dokumentaarisen materiaalin pohjalta ehkä tulisi edes aloittaneeksi. Parhaimmillaan tuloksena on oivallus.




Heidi Köngäs: Hertta
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana: Elsa Saisio

Minulle Hertta toi mukanaan oivalluksen. Olinhan minä sitä miettinyt, miten ihmeessä kommunisti saattoi pysyä vakaumuksessaan, kun Stalin oikein riehui puhdistuksineen. Tässä romaanissa Hertta Kuusisen usko kommunismiin sekoittuu isän opetuksiin ja kunnioitukseen tätä kohtaan. Uskoa Stalinista pahaa tarkoitti samaa kuin uskoa isän erehtyväisyyteen, eikä hän voisi...

Kirjan alussa Hertta pääsee pois vankilasta. Hän haluaa elää, viedä kansan asiaa eteenpäin, rakastaa. Kuin tilauksesta (vaan kenen?) juhliin saapuu Yrjö Leino, joka soittaa tiensä Hertan sydämeen ja peiton alle. Intohimo vie heidät yhdessä pakomatkalle sodan aikana, sen voima kantaa eteenpäin aatteen lipun raskaan painon alla ja läpi vankilavuosien, aina politiikkaan ja ministeriöihin saakka.

Hertta raataa ja ponnistaa eteenpäin, Yrjö kulkee, mutta kuljettaa rinnalla salaista elämää. Hertta uskoo, täysin ja ehdoitta. Yrjö epäilee. Jossain kohtaa jotain särkyy.

En voinut olla pitämättä Herttaa naiivina. Eikö hän tosiaan nähnyt ja ymmärtänyt, mitä Neuvostoliitossa tapahtui? Kai toistuvat tiedot nyt saivat edes jollain tasolla miettimään asioiden todellista taustaa. Lisäksi on Juri. Hertan Neuvostoliittoon jäänyt poika, jota kohtaan ikävä on pohjaton, kipeä ja ainainen. Hertan kertoessa, miten jätti pojan lastenkotiin "pantiksi" ja lähti Suomeen tehtäväänsä suorittamaan, nousi äiti minussa kapinaan. Eikö tuokaan uhraus muka ollut liian suuri?

Sitten aloin miettimään, mitä hänelle olisi tarkoittanut kääntyminen aatetta vastaan. Elämältä olisi mennyt pohja. Kaikki uskottu ja rakastettu olisi ollut petosta. Isä olisikin tehnyt väärin... Kyllä kirjan Herttakin kai syvällä sisimmässään tiesi, mutta oli pakko jatkaa. Vaihtoehtona oli vain romahdus, lopullinen pysähtyminen. Sitä paitsi, Suomen kansa tarvitsi apua, elämällä piti olla sentään jokin tarkoitus.

Hertta on ennen kaikkea tarina naisesta, jolla oli raudanluja tahto ja usko kykyynsä saada hyvää aikaiseksi. Samalla kirja kertoo karua tarinaa Suomen poliittisesta ilmapiiristä, pelosta puolin ja toisin. Siitä, miten kaikki haluavat hyvää ja uskovat olevansa oikeassa, tavoitteiden oikeuttavan rajutkin keinot.

Kirjan kieli on runsasta. Se soljuu ja keinuu ja kietoutuu kaulan ympärille pehmeänä turkiksena juuri ennen kuin kuristaa. Äänikirjana sen taika pääsi hiipimään syvälle ihon alle. Elsa Saision ilmeikäs lukutapa saa Hertan äänen elämään. Hertta on nautinnollista kuunneltavaa, joka kuitenkin intensiivisyydessään vaati myös pitämään taukoja, miettimään kuultua.

Tästä kirjasta minut sai alunperin kiinnostumaan Omppu Reader, why did I marry him - blogista.

30.4.2017

Jupinaa maitohyllyllä, mutta piirakka oli hyvä




Minun piti ostaa maitorahkaa. Siis sellaista ihan normirahkaa, mielellään vähän rasvaakin mukana.

Laktoositonta, sitruunalla maustettua, minttusuklaata, rasvatonta, rasvatonta pehmeää... (muutama hiljainen ärräpää). Mitä ihmettä? Tavallista rahkaa ei ollut tarjolla laisinkaan. Mitä ilmeisimmin pienen marketin hyllyyn eivät vaan mahdu kaikki versiot ja ensimmäisenä tippui pois se... tavallinen.

Onko nyt ihan oikeasti niin, että perusversiolle tuotteista ei ole enää markkinoita? Ihan varmasti on jäljellä meitäkin, jotka kiukuspäissään miettivät jo koko piirakan tekemisen jättämistä toiseen kertaan.

Älkää käsittäkö väärin. Minusta on hienoa, että laktoosittomia tuotteita löytyy niitä tarvitseville, mutta entäs me, jotka haluaisimme ihan perustuotteita, mahdollisimman vähän käsiteltyinä ja mielellään maustamattomina? Eikö tavallisesta tuotteesta saa enää tarpeeksi voittoa?

Tein sen piirakan kuitenkin

 Kuten kuvasta näkyy, taivuin sitten väistämättömän edessä ja ostin tarjouksesta kaksi maustettua rahkaa. Minttusuklaaveriosta piti tulla kermavaahdon kanssa pohja mansikkajälkiruoalle. (Note to myself: Tarkista paketin kyljestä tuote. Perunajauhot eivät maistu samalle kuin tomusokeri, ulkonäön samankaltaisuudesta huolimatta.. ) Vaniljaversion käytin piirakkaan, ja hyvä piirakka siitä tulikin.


Alunperin ohje on vanhasta Glorian ruoka ja viini - lehdestä. Isäntä nimittäin on viime aikoina maininnut lehtipinojeni kasvaneen vähän turhankin korkeiksi ja kiikkeriksi ja oikeassahan hän on. Nyt siis on karsinta käynnissä. Pitää urakalla kokeilla ja kirjata hyvältä tuntuvia reseptejä, jotta saan lehdet kiertoon.

Vapun marjapiirakka 

150g voita
1dl muscovadosokeria
3dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta

Täyte:
2dl kuohukermaa
1prk vaniljarahkaa
1dl sokeria
2 kananmunaa

päälle:
1,5dl turkkilaista jugurttia ja 2rkl tomusokeria
haluamiasi marjoja ja hedelmiä (mansikat ovat sen verran mauttomia tähän vuodenaikaan, että pari jätin koristeeksi ja muut marinoin tilkassa limemehua tomusokerilla höystettynä. 10min riittää)

Sulata voi ja sekoita siihen sokeria niin kauan, että se liukenee. Sekoita nopeasti jauhojen ja leivinjauheen kanssa taikinaksi. Kääri kelmuun ja laita jääkaappiin noin tunniksi kovettumaan. Taikina näyttää ensin liian nestemäiseltä, mutta jauhot alkavat nopeasti turvota ja pallon saa kivasti pois kulhosta.

Lämmitä uuni 200 asteeseen.

Painele taikina voidellun uunivuoan pohjalle.

Sekoita täytteen ainekset keskenään ja kaada piirakkaan. Laita uuniin noin puoleksi tunniksi.

Anna piirakan jäähtyä ja sekoita sitten jugurtti ja sokeri ja levitä ohueksi kerrokseksi piirakan päälle. Koristele marjoilla.


29.4.2017

Pikainen perunasalaatti


Vappuna kuuluu syödä perunasalaattia - eikös?

Perinteisesti olen ostanut sen valmiina. Ainoa oikea vaihtoehto on Forssan perunasalaatti. Muut eivät maistu yhtä hyvältä.

Kyseistä merkkiä ei vain aina löydy täältä pääkaupunkiseudulta lähimarketista, joten olen välillä tehnyt perunasalaattini myös itse. Eihän se nyt varsinaisesti kovin vaikeaa ole. Itsetehdyllä mennään joko puhtaasti lämpimällä vinegrette-kastikkeella ja savulohella uusista perunoista tai sitten perinteisestä pikkuisen raikastetulla ja kevennetyllä eli jugurttikastikkeella.

Sekä kaupasta ostetulla että itse tehdyllä perunasalaatilla on yksi ongelma. Ne eivät oikein kelpaa jälkikasvulle. En tiedä, mikä siinä on, mutta nytkin makkarat kelpasivat, samoin tomaatit ja kurkku, mutta kaikki kolme muksua nyrpistelivät perunasalaatille. Se on kuulemma ihan kamalaa. Ehkä kyseessä on kastikkeen ja pehmeän perunan yhdistelmä? Mene ja tiedä. Kaikki tähänkin salaattiin sekoitetut ainekset kelpaavat vallan mainiosti erikseen, mutta salaatissa? Ei sitten millään.

Minä kyllä tykkään ja isäntäkin pistelee hyvällä halulla.

Olen myös ihan tykästynyt Santa Marian maustesekoituksiin. Nytkin sai Pasta Rosso -sekoituksella kivasti pientä lämpöä ja makua jugurttikastikkeeseen. Tämän vapun perunasalaatti siis on tässä.

Tosin se syötiin jo lauantaina - mitähän sitä keksisi varsinaiseksi vapuksi?




Vaaleanpunainen perunasalaatti 

5-6 isoa kiinteää keitettyä perunaa
2 isohkoa omenaa

kastike:
kourallinen persiljaa silputtuna
puolikas punasipuli silputtuna
vajaat 3dl turkkilaista jugurttia
ruokalusikallisen verran Pasta Rosso mausteseosta myllystä
muutama kierros mustapippuria myllystä
ihan pieni hyppysellinen suolaa (suolaa on myös maustesekoituksessa)
vajaa desilitra ketsuppia

Sekoita kastike ja jätä maustumaan.

Leikkaa perunat ja omenat sopivan kokoisiksi paloiksi ja sekoita kastike joukkoon. Laita kelmun alle jääkaappiin maustumaan pariksi tunniksi, jos haluat antaa makujen tasaantua, mutta voi sen syödä hetikin.

Sekoita vielä ja tarjoile - vaikka nakkien tai tuoremakkaroiden kera.



HAUSKAA VAPPUA! 


Aikajumitusta Suomen historiassa - mielenkiintoista luettavaa

Jotenkin aina jumitun samantyylisiin kirjoihin joksikin aikaa ennen kuin teema taas vaihtuu. Kyseessä voi olla tyylilaji (fantasiaa, dekkaria, historiaa) tai sitten jokin aihe tai aikakausi. Nyt olen kummasti löytänyt itseni jatkuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta.

Suomen itsenäistymistä edeltäneet ja sen jälkeiset vuodet sotiin saakka ovat toki olleet kiinnostukseni kohteena jo aiemmin. Vilkas kulttuurielämä, Pariisista inspiraatiota etsivät taiteilijat ja värikkäät persoonat tekevät aikakaudesta jännittävän ja koukuttavan. Jo ennen viimeisintä sumaa ovat Juhani Aho, Edelfeltit ja muut ajan tunnetut henkilöt eläneet ja seikkailleet lukemissani kirjoissa. Esimerkkienä vaikkapa 
- Panu Rajalan kirjoittamat elämäkerrat Juhani Ahosta tai Olavi Paavolaisesta.
- Mika Waltarin Suuri Illusioni
- tai Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman dekkarit

Esimerkkejä löytyisi varmasti muitakin, mutta nuo nyt muistuivat pikaiseltaan mieleen.



Nyt ihan viime aikoina tulin lukeneeksi Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjaa. Itse asiassa olen nyt lukenut kaikki Idan tarinan kirjat. Jäljellä on enää vain Ruokarouvan tytär.

Lisäksi tartuin Tarja Lappalaisen kirjaan viime vuosisadan alun taiteilijapiirien ja kirjailijasalonkien elämästä.

Tarja Lappalainen: Salonkielämää, rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämä kirja oli itse asiassa pienoinen pettymys. Jotenkin olin ajatellut sen sisältävän aikakauden henkilöiden toisilleen kirjoittamia kirjeitä ja niihin liittyvää selitystä, mutta tämä olikin jonkinlainen tutkielma aikakauden henkilöistä ja tapahtumista heidän elämässään.

Aihe siis oli sinänsä oikein mielenkiintoinen ja Järnefeltien, Canthin ja Ahon sukujen henkilöiden vaiheet ja keskinäiset suhteet osaltaan muista kirjoista tuttuja ja osaltaan uusia.

Minua kuitenkin jäi häiritsemään Tarja Lappalaisen tulkinnat aiheidensa tunteista. Hän ihan suoraan sanoo, miten joku koki toisen tekemiset ja miten ne vaikuttivat puolestaan kyseisen henkilön toimiin. Näin esimerkiksi Elisabet Järnefeltin ja hänen aviomiehensä välisissä suhteissa. Minä olen vähän sitä koulukuntaa, ettemme me voi edes henkilökohtaisten kirjeiden perusteella tietää, mitä aiemmin eläneet henkilöt ovat ajatelleet tai tunteneet. Voimme vain tehdä tulkintoja ja kuvitella, mutta ne selitykset värittyvät aina omien kokemustemme pohjalta.

Ihan kelpo kehyksen kirjasta kuitenkin sai ja se elävöitti osaltaan sitten Enni Mustosen romaanien lukukokemusta. 

Enni Mustonen : Emännöitsijä 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida joutuu lähtemään Sibeliusten luota näiden lähtiessä ulkomaille. Hänelle kuitenkin löytyy paikka Albert Edelfeltin emännöitsijänä tämän ateljeesta keskellä Helsinkiä. 

Taiteilijat ja taidenäyttelyt saapuvat Idankin elämään, eikä kaikkin vähimpänä hurmaava maailmanmies, joka hänellä on työnantajanaan. Elämä ei ole helppoa, sillä työtä tulee tehd kovasti ja sortovuodet tekevät kaikesta levontonta ja joskus vaarallistakin. 

Lopulta Ida jatkaa matkaa taas eteenpäin ja tällä kertaa vanhojen tuttujen kanssa peräti Ruotsiin saakka.

Aiempien osien tapaan, kirjassa on mielenkiintoisinta historiallinen konteksti ja ihmiset. Idan elämä on ehkä pikkuisen ennalta-arvattavaa, mutta ajan tapojen ja toimien suhteen ehkä kuitenkin vielä uskottavaa. Eipä tainnut emännöitsijälläkään olla paljon vaatimuksia asetettavana ilman papin aamenta.


Enni Mustonen : Ruokarouva 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida palaa takaisin Helsinkiin tyttärensä kanssa ja ostaa saamallaan perinnöllä talon täyshoitolan pitoa varten. Vähitellen vieraista muodostuu tiivis yhteisö, jonka elämään Venäjän painostus, Saksaan sotilaskoulutukseen salaa lähtevät nuoret miehet ja lähestyvä Venäjän vallankumous tuovat yhä pahenevia jännitteitä. 

Lopulta Suomen itsenäistymisen aika koittaa, mutta samalla heikot taloudelliset olot saavat tilanteen kärjistymään sisällissotaan saakka, eivätkä taistelut kierrä Idankaan taloa. 

Molemmet kirjat ovat taattua historiallista kuvausta ja varsinkin Ruokarouva toi mielenkiintoisen näkökulman kansallissodasta kummallekaan puolelle sitoutumattoman näkökulmasta. Niin vain pitää mennä kellariin piiloon, kun tykit jyrisevät ja aseet laulavat pihamaalla. 

Historiallinen konteksti siis on mielenkiintoinen, mutta hieman hymähdytti aiemmista kirjoista tuttujen tai muuten vaan Idan historiaan liittyvien henkilöhahmojen yllättävät ilmestymiset tarinaan. Kyllähän Suomessa piirit ovat pienet nykyäänkin, mutta tuossa tarina hipoi jo uskottavuuden rajoja. Vaikka ei kai sekään tietysti ihan kamalan todennäköistä ole, että sama piikatyttö kiertäisi Topeliukselta Sibeliukselle ja sitten Edelfeltin kautta itselliseksi ruokarouvaksi. Mielenkiintoisen kontekstin noin kuitenkin saa aikaiseksi. 


Eikä siinä kaikki

Nyt kun Suomen juhlarahoistakin nousi niin kova kohu, nousivat nuo ajat uudelleen pinnalle. On tietysti järkyttävää, mutta tavallaan aikakautta kuvaavaa nostaa teloituskuva Kanasalaissodan kuvaksi. Ehkä kuitenkin olisi kannattanut mennä vähän symbolisemmalla linjalla. Pointtina ei kai ole muistaa julmuuksia, vaan nimenomaan pitää huoli, etteivät mielipide-erot pääse kansan sisällä enää koskaan kärjistymään tuolle asteelle.

Minun on niin kovin vaikea ymmärtäää, mikä saa ihmisen kääntymään aseisiin tarttumiseen saakka toista vastaan, kun kyse on kuitenkin samasta kansasta. Ehkä nälkä ja kurjuus saavat näkemään vihollisia kaikissa vähänkin toisin ajattelevissa, eikä suuren naapurin levottomuudet ja aatteelliset ristiriidat kai voineet olla nekään vaikuttamatta.  

Kirjoja lukemalla voi tutustua asioihin ja aikoihin monelta kantilta ilman, että tarvitsee itse valita puoltaan. Voi pohtia vaikuttimia ja vaikutuksia. Ehkä aiemminkin olisi vältytty monelta tuskalta, jos olisi enemmän ollut tietoa saatavilla. Täytyy vain toivoa, että nykyään maltettaisiin niin lukea kuin muutenkin tutustua vastakkaisilta vaikuttaviin näkökulmiin ennen kuin tehdään suoria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Turhan toivo todennäköisesti, mutta toivon kipenä kuitenkin.

Aatteen paloa ja taas uutta näkokulmaa aiempiin kirjoihin liittyen on viime aikojen lukulistallani edustanut hitusen myöhäisempään aikaan sijoittuva äänikirjana kuuntelemani Hertta, mutta siinä onkin sitten sen verran vaikuttava teos, että taidan varata sille ihan oman postauksensa. 

24.4.2017

Tähkän sunnuntaisoppa


Tähkän keittokirjasta kuuntelin kirjoittajan itsensä selostusta jo vuoden 2015 Helsingin Kirjamessuilla. Silloin mietin, että laulajan ruokafilosofia kuulosti hyvinkin omaan tekemiseeni sopivalta, mutta jäin kiinni yhteen pieneen seikkaan. Minua ärsytti tähden kielenkäyttö, varsinkin kun haastattelijoina oli kaksi nuorta tyttöä. Ärräpäitä kun lenteli siihen tyyliin, että tämä täti-ihminen vähän väsähti kuuntelemaan. Minulle kirosanat ovat sanoman vahvikkeita, eivät lauseiden välimerkkejä. Koska mielelläni nimenomaan luen keittokirjoja, tulin epäluuloiseksi. Jaksaisinko edes lukea, saatikka kokeilla, reseptejä?

No, nyt osui kirja sitten vastaan Cittarin alehyllystä ja nappasin sen mukaani. Oli nimittäin halvempi kuin vilkuilemani ruokalehdet.

Ilokseni sain huomata kielenkäytön olevan huomattavasti elävämpää ja siistimpää keittokirjassa. Turha retostelu ja uho oli saatu karsittua, vaikka rento ja vähän reteä tyyli jatkuukin. Kaiken lisäksi reseptit ovat juuri niin kivoja kuin ajattelinkin. Ihan varmasti tulemme kokeilemaan muitakin, mutta nyt ensi alkuun valikoitui flunssantappokeitoksi Kolmen sipulin keitto eli "Keitto kuin valon tulo..."
"On siinä ainakin tarpeeksi valkosipulia", mietin keitto-ohjetta lukiessani, ja lisäsin vielä yhden kokonaisen..

Kokkaustyyli on tekijänsä näköinen eli näistä selviää, vaikkei olisikaan kokiksi koulutettu kuten Tähkä sattuu olemaan. Koulutus näkyy resepteissä sen verran, että ne ovat selkeästi kirjoitettuja ja välillä vähän huvittavastikin tarkkoja ainesmäärissä (esim. keitossa 50g purjoa ja 50g sipulia - en punninnut...). Lisäksi ohjeissa on välillä yllättäviäkin yhdistelmiä, jotka houkuttelevat kokeilemaan, kuten nyt vaikka savujuusto parmesaanin ja yrttien kanssa kanafileiden täytteenä.

Ruokatyyli on konstailematon ja kuvat kivan raikkaita. Ilmeisesti niistä on aika moni myös Tähkän itsensä ottama. Kirjassa myös riittää hetkeksi lukemista. Resepteillä on intronsa ja se, jos mikä, on plussaa! Onhan se kiva kuulla, miksi tähti tykkää jostain reseptistä tai miten joku toinen on toiminut treffiherkkuna...


Täytyy sanoa, että tämä sunnuntaikeitto pääsi myönteisistä ennakko-odotuksista huolimatta vielä yllättämään positiivisesti. Kyllähän minä tiesin, ettei paahdettua valkosipulia sisältävä keitto voi olla huonoa, mutta ylistys oli niin yksimielistä, ettei sellaista meidän perheen ruokapöydässä yleensä kuule koskaan. Ja olihan se herkullista...

Vähän vähemmän laitoin kermaa ja taisi flunssasta kärsivä lykätä sekaan sen yhden ylimääräisen valkosipulinkin (puolustuksekseni on sanottava, että nämä olivat aika pieniä). Muuten seurasin alkuperäistä reseptiä suht tarkkaan. Niin, paitsi, että ilman silmälaseja pistin vedenkeittimestä 1,5l vettä 1 litran sijasta ja niitä sitten keiteltiin kokoon vähän ohjetta kauemmin...


Kolmen sipulin sipulikeitto

3 valkosipulia
oliiviöljyä
1,5 punasipulia (puolikas löytyi jääkaapista odottamasta hävikkikäyttöä)
1 purjo
nokare voita
n. 1l vettä
2 kanaliemifondikuutiota
1dl kermaa
Loraus limen mehua (jonka unohdin autuaasti kokonaan laittaa - hyvää oli ilmankin)
suolaa, pippuria
persiljasilppua

Ota kolme pientä valkosipulia ja leikaa hatut pois. Laita uunivuokaan, päälle oliiviöljyä ja peitä vuoka foliolla. Anna muhia 175 astessa runsaan tunnin verran. Ota pois uunista ja jäähdytä.

Silppua sipuli ja purjo ja laita valkosipulimössön kanssa voihin hetkeksi kuullottumaan. Lisää pehmenneisiin sipuleihin fondikuutiot ja vesi ja anna poreilla hiljalleen 20-30 min. Kaada myös valkosipulien vuoan öljy keittoon.

Surauta sauvasekoittimella sileäksi ja lisää kerma, (suolaa en lisännyt fondikuutioiden jälkeen ollenkaan!)  ja pippuri. Kuumenna.  (Sekoita joukkoon vielä limen mehu, jos sen muistat paremmin kuin minä)

Ripottele pinnalle persiljasilppua ja tarjoile hyvän leivän kera - tai pistä muita sattumia lautasille halusi ja mielesi mukaan. Nauti kuumana. (Saattaisi tosin toimia myös kylmänä keittona, varsinkin erittäin runsaan persiljan kera).

23.4.2017

Vali vali ja yleistä höpötystä

Ei ihan tällainen keli tänään 
Aina joskus on sellaisia viikkoja, että niiden toivoo vaan loppuvan mahdollisimman nopeasti. Vika ei välttämättä ole ohjelmassa tai ihmisissä, vaan jokin tietty seikka tekee viikosta kertakaikkista tuskaa. Tällä kertaa tuon tempun teki flunssa ja sen aiheuttama päänsärky, kirjaimellisesti.

Mistä se johtuukin, että tauti iskee todennäköisimmin silloin kuin sitä vähitellen kaipaisi? Niin kuin nyt vaikka projektinaloituspalavereissa asiakkaan tehtaalla Puolan perämailla. Mielenkiintoinen projekti, kivat asiakkaat ja projektipäällikkö siristelee päänsäryn kourissa silmiään.

No, siitäkin selvittiin ja onneksi on viikonloppu. Lääkäri antoi viimein tropit, joilla päänsärky pakotettiin katoamaan. Vaan tiedättekö, mikä ärsyttää eniten? Lääkärin diagnoosin mukaan minä en taaskaan ole virallisesti kipeä. Ihan tavallinen flunssa vain - eli ei varsinaisesti voi parantaa mitenkään.

Minulla ei ole ollut kuumetta noin kolmeenkymmeneen vuoteen, eikä koskaan löydy mitään varsinaista poskiontelotulehdusta (vähän vain turvotusta), angiinaa (ei tää kun vähän punottaa), keuhkoputkentulehdusta (muuten vaan yskit keuhkojasi pihalle) tai muutenkaan "oikeaa" tautia. Olen vain kipeä ja sitä jatkuu sitten aina viikkotolkulla. Pah! En ymmärrä, miksi edes vaivaudun lääkäriin. Vaikka toisaalta, sain minä nyt ne tropit, joilla jyskytys silmien takana viimein talttui.

Oliskohan tuossa nyt ollut tarpeeksi valitusta? Sappi on vuodatettu eetteriin ja nyt vaihdetaan positiivisempaan tunnelmaan.



Ei ole kiire minnekään (eilen pahus vieköön jäi teatteri väliin ja se olisi vielä ollut niin hyvässä seurassa). Tänään nautin varmaan kokonaisesta pyjamapäivästä "epävirallisesti" sairastaen. Ulkona sataa räntää, niin ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa keväisestä sisälläolostakaan.

Vielä on pää täynnä jotain ylimääräistä, mutta ainakaan ei satu. Isäntä oli tehnyt ihanaa nyhtöpossua valmiiksi odottamaan reissaajaa. Se tunne, kun kolmen päivän minimisyömise jälkeen vihdoin ruoka maistuu! Juuri kuplii kauniisti jääkaapissa edelleen ja siitä tehdyt sämpylät ovat sellaista herkkua, ettei ole tosikaan! Illaksi vielä sipulikeittoa, niin ehkä olen tosiaankin aamulla taas valmis uuteen viikkoon.

20.4.2017

Arkistojen kätköistä: Roses de sables


Kaikesta oppii ja kertaus on oppimisen äiti. Tämänkin olin unohtanut!

Kun kerran muutenkin ollaan palattu ihan perusreseptien pariin niin tässä olisi oiva herkku viikonlopun juhlistamiseksi. Täytyypä pistää pojat hommiin, kunhan täältä työreissun päältä taas pääseen kotiin. Kyllä, tämä on ajastettu postaus. Suunnittelin herkkuhommiin nakitusta jo alkuviikosta... Mitäpä sitä ei suklaanhimoinen miettisi. 


22.4.2015 Roses de sables


Roses de sables eli corn flakes suklaakuorrutuksella on varmaan kaikille tuttu herkku. Se on myös niin helppo resepti, että Kirppu 10v teki niitä käytännössä ihan itse koulun kioskia varten.

Alunperin resepti kulkeutui meille ranskantädin kautta ja pohdiskelimme, mistä tuollainen nimi oikein on voinut saada alkunsa. "Hiekkaruusuja" - ovathan corn flakesit tietysti vähän kuivia, mutta silti... en minä niitä nyt varsinaisesti hiekkaisiksi sanoisi.

Internet on kuitenkin ihmeellinen juttu. Wikipediasta tuokin selvisi. Roses de sables on nimitys mineraaleista muodostuineille rakenteille, joiden ulkonäkö muistuttaa ruusun terälehtiä. Tulipahan tänäänkin opittua jotain. Erehdyttävästi ovatkin suklaiset corn flakesit saman näköisiä. Täältä voitte tekin verrata.


Corn Flakes - Hiekkaruusut 

250g tummaa suklaata ( tai maitosuklaan ja tumman suklaan sekoitusta)
15g voita
1tl vaniljasokeria
100g maissihiutaleita

Sulata suklaa ja voi. Sekoita joukkoon vaniljasokeria ja lopuksi maissihiutaleet.  Nostele lusikalla pieniin paperivuokiin ja laita kylmään jähmettymään.

Jos tämän tekisi oikein tosi hyvin, voisi suklaan temperoida ja vaikka jättää voin pois, mutta tällä kertaa mentiin vähän helpommalla. Hyvää tuli ja kaikki menivät mitä ilmeisemmin kaupaksi tai sitten myyjien omaan suuhun.

18.4.2017

TexMex-jauhelihapiirakkaa



Kuopuksen synttärikahville tein  sentään jotain vähän ruokaisampaakin kaikkien makeiden vastapainoksi. Jauhelihapiirakka on aina varma nakki, se maistuu isoille ja pienille, jollei satu kasvissyöjää joukkoon. Vierasporukasta onneksi tiesin ruokatottumukset noin suurin piirtein.

Välillä tekee hyvää palata niin sanotusti juurille. Ei mitään ihmeellistä kokeilua ja perustarvikkeita tarkoittaa myös stressitason laskua - ainakin minulla. Joku pieni juju on kiva olla, joten tällä kertaa tuunattiin piirakka Kinuskikissan tapaan juustolla kuorrutetuilla tortillasipseillä.

Noin periaatteessa resepti on Kinuskikissan helpot herkut -kirjasta, mutta toki taas tuunattiin vähän. Jätin esim. jalopenot pois niin myös päivänsankari 6v suostui edes maistamaan.


Texmex-jauhelihapiirakka

 pohja:
2,5dl vehnäjauhoja
1,5dl speltti täysjyväjauhoja
vajaat 2 dl kermaista juustoraastetta (Ahvenanmaan Port Salut)
150g voita
pieni tilkka kylmää vettä

Sekoita yleiskoneessa aineet nopeasti taikinaksi ja levitä käsin voideltuun piirakkavuokaan.

Täyte:
1 punasipuli
1 paprika
250g jauhelihaa
1 iso valkosipulinkynsi
n.1rkl pasta Rosso-maustetta myllystä (pistä enemmän maun mukaan)
0,5tl savupaprikajauhetta (sweet, jos on lapsia, hot, jos haluat tulista)
2,5dl Kolme juustoa - ruokakermaa
2 munaa

Pinnalle: maissilastuja ja runsaat pari desiä juustoraastetta.

Silppua punasipuli ja leikkaa paprika pieniksi kuutioiksi. Kypsennä jauheliha pannulla ja lisää lopussa sipuli, paprika, valkosipuli ja mausteet.

Sekoita kerma ja kananmunat keskenään ja sekoita jauhelihaseokseen. Kaada täyte vuokaan pohjan päälle.

Paista uunissa 200 asteessa oin 25min. (Tässä kohtaa voit pitää taukoa, jos ole halunnut tehdä mahdollisimman valmiiksi etukäteen - meillä piirakka odotti yhden HopLop synttärikeikan verran)
Ripottele tortillasipsit pinnalle ja sitten juustoraaste. Laita uuniin vileä 10 minuutiksi.

Anna hetki jäähtyä ja tarjoile.

17.4.2017

Haastekatsaus - AUTS!

Vanajanlinnan karhukin ihmettelee saamattomuuttani
Jaa, että haasteista pitäisi haastella?

No, sen verran ainakin voisi sanoa, että tahtia olisi syytä petrata.

Ainoa suhteellisen hyvin sujuva haaste on #Hyllynlämmittäjä. Luin peräperää  sekä Leena Parkkisen että Riitta Jalosen kirjat (ihan mahtavia!) ja jo aiemmin oli plakkarissa Kari Hukkila. Maaliskuun loppun saakka siis mentiin nätisti vuositahdissa.

Sitten tulin aloittaneeksi Kjell Westön Älä käy yöhön yksin. Kirjassa ei ole muuta vikaa kuin sen muoto. Pokkarin teksti on niin pientä pränttiä, etten meinaa laseillakaan jaksaa... Lisäksi olen pääasiassa lukenut tässä kuussa lentokoneessa tai sängyssä, mikä vähän rajoittaa lukuvalikoimani lähinnä Kobosta löytyviin kirjoihin. Ei, että niistä varsinaisesti pulaa olisi, mutta hyllynlämmittäjäkategoriaan ne eivät kuulu.

No, yritys hyvä kymmenen. Jäädään seuraamaan tilannetta. Tahtia tosin häiritsee hieman se, että isäntä siivosi jakkaran päällä olleen Hyllynlämmittäjä-pinoni tuntemattomaan hyllyyn. Pitänee lähteä etsintäretkelle.

1) Riitta Jalonen : Kirkkaus 

(2) Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 


3) Hermann Hesse: Kertomuksia - nuoruuden suosikkikirjailijani, mutta tätä en ole lukenut

(4) Peter Mayle: Saaliina Cezanne - siskon varastosta minulle kulkeutunut. Sopisiko Provenceen sijoittuva taidevarkaus vaikka lomakirjaksi?

(5) Aikamatkaajan opas historiaan - jos saisi pojatkin houkuteltua tämän pariin

(6) Karin Armstrong: Holy War - The crusades and their impact on today's world - tämä on ollut minulla kesken jo iät ja ajat. Mielenkiintoinen, mutta pientä tekstiä...

(7) Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä - pokkari eli pientä tekstiä. Jos saisi silmälasien avulla tämän luettua pois hyllystä.

(8) Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin - sama juttu

(9) Margaret Atwood : Herran tarhurit - ja edelleen sama juttu. Mielenkiintoinenkin kirja on jäänyt hyllyyn ikänäön iskettyä.

(10) Mark Crick - Kafkan kanssa keittiössä eli Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä - Tämä haiskahtaa ihan uudelta haasteelta, sieltä ruokajuttujen puolelta. Katsotaan nyt. Jos lukisi ensin, että onko edes mahdollisuuksien rajoissa.

(11) Joonas Konstig: Totuus naisista - tämä on odottanut jo useamman vuoden. Aito hyllynlämmittäjä siis.

(12) Kari Hukkila: Tuhat ja yksi  

EDIT illalla: Tarkastelin tässä juuri kuvaa alkuperäisestä pinosta, eikä tuo Hukkila tainnut siellä edes olla... Ylimpänä pinossa keikkuikin Kirjallisuuden historia 14 reseptissä... että silleen. No, on sekin jo luettu, kokattu ja blogattukin :-) Miten sitä voivatkin ajatukset olla noin sekaisin? 


Teatterihaaste 

Jätetään se helmikuu ihan suosiolla käsittelemättä. Korvataan vaikka huhtikuulla. Tässä kuussa nimittäin olen vielä menossa kerran teatteriin (ainakin), vaikka jo tuli vietettyä synttäri-iltaakin murhamysteerin parissa Vanajanlinnassa.

Maaliskuun teatteriksi tietysti lasketaan esikoisen seurassa nautittu Macbeth Kansallisteatterissa. Tykkäsimme molemmat.


#satasuomalaista2017

Tämä hävettää minua ehkä eniten. Olen auttamattomasti perässä haastetahdista, mutta listataan nyt kuitenkin. Ehkä sitä kesällä saisin sitten viimeinkin hankittua myös museokortin ja aikaiseksi käydäkin jossain. Tosin nyt näyttää töiden puolesta olla tiedossa sen verran kulkua ihan muilla mailla, että vähiin saattaa tuokin jäädä. Puolan peräkylistä tuskin löytyy aineksia näihin teksteihin.


22
Kirjat  Kari Hukkila / Tuhat ja yksi 1
Ilkka Remes / Kiirastuli  1
Karo Hämäläinen / Yksin  1
Christine Thorel/ Liskon häntä 1
Tommi Kinnunen / Lopotti  1
Kaari Utrio / Pappilan neidot  1
Kalle Päätalo / Hyvästi Iijoki 1
Riitta Jalonen / Kirkkaus  1
Leena Parkkinen / Säädyllinen ainesosa  1
Rock Forsberg / Starcrasher  1
Milja Kaunisto / Corpus - kuolema ja kurtisaani  1
Kaari Utrio / Saippuaprinsessa 1
Tove Jansson / Muumipappa ja meri 1


Ruoka  Farang 1
La Cantine  1
Halparuokakirja 1
Teatteri  Mä lehden luin  1
Macbeth  1
Murhamysteeri Vanajanlinnassa  1
Tove Jansson 

Design  Megastar & Vertti Kivi  1
Elokuvat  Tatu ja Patu peffateatterissa  1
Valokuvaus  Visual Addict valokuvauskurssi  1
Kulttuurikeskustelu  Kohinaa kirjablogeista  1

16.4.2017

Elämä elämältä

Kate Atkinson : Elämä elämältä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

On vuosi 1910 ja pieni tyttö syntyy... yhä uudelleen ja uudelleen. On niin monta tapaa kuolla ja Ursula Toddin kohtalona on palata alkupisteeseen kerta toisensa jälkeen.

Ursula myös aavistaa hetkiä, joilla on merkitystä, päätöksiä, joiden vaikutuksesta kierros alkaa uudelleen. Oudot tuntemukset saavat hänen käyttäytymisensä muuttumaan oudoksi ja vievät hänet äidin toimesta psykologin luo tai saavat luovuttamaan väärässä kohtaa.

Lukijalle tarina on kiehtova ja vähän pelottava. Elämä on hauras ja lanka katkeaa helposti. Tietysti oman lisänsä vaaroihin tuovat myös maailmansodat ja niihin liittyvät kohtalot. Helpoimmalta näyttävä tie ei aina lopulta viekään eteenpäin.

Toinen maailmansota tuo aivan oman ulottuvuutensa eri elämäkertoihin. Ihmisten kohtaamiset, rakkaus ja historian käänteet muuttavat tarinan milloin mihinkin suuntaan. Lopulta Ursula tuntuu myös saavan juonesta kiinni. Olisihan se huimaa, jos voisi vaikuttaa historian kulkuun jo ennen kuin se on tapahtumassa.

Kate Atkinson kuljettaa tarinaa taitavasti. Välillä toisto huimaa (jouduin tarkistamaan, olinko välillä vaihtanut väärälle sivulle), mutta missään kohtaa ei tylsisty. Kirjan loputtua jäin miettimään haluaisinko uusia mahdollisuuksia elämässäni. En oikein tiedä. En ainakaan, jollen olisi uusinnasta tietoinen ja pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen. Toisaalta en usko siihen, että kukaan voisi ohjata tarinansa kulkua tosissaan. Muuttujia on liian paljon niin tapahtumien kuin ihmisten osalta. Muistattehan. Perhosen siipi ja niin edelleen...   Lisälksi olisi kamalan stressaavaa joutua koko ajan miettimään aiheuttaisiko vaikka illallisravintolass salaatin valitseminen pihvin sijaan pimeyden saapumisen.

Lukukokemuksena ajatusleikki on kuitenkin viihdyttävä ja kirjaa melkein ahmii. Lopussa tarina hieman hajoaa, enkä ihan saa kiinni loppuratkaisusta, mutta ei kai tällaisessa nyt ihan kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Mietinkin matkan varrella, miten tällaisen kertomuksen oikein lopettaa, eihän sillä periaatteessa voi loppua ollakaan. Ehkä tuo olikin se kirjan lopun tarkoitus?