27.9.2015

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta

Absurdia 

Absurdi teatteri jättää yleensä aina vähän sellaisen hämmentyneen olon: "Ymmärsinkö mitään? Pitikö minun ymmärtää jotain? Mikä se juoni oli?" Toisinaan hämmennys tuntuu hyvältä ja aivot stimuloituvat prosessoimaan uusia mielleyhtymiä. Oivalluksia ilmenee vielä päiviä itse esityksen jälkeen. Toisinaan sitä vaan tuntee itsensä tyhmäksi.

Kun en ehtinyt ensi-iltaan, niin Kansallisteatteri ystävällisesti tarjosi minulle kaksi lippua myöhäisempään näytökseen ja hyödynsin lupauksen lauantaina ja ilahduin. Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on tuota absurdia teatteria parhaimmillaan. Tuntuu, että pienet rattaat pyörivät aivolohkoissa vieläkin vinhaa vauhtia (ilmankos väsyttää).

Tekee hyvää välillä vähän hämmentää aivosolujen välisiä yhteyksiä ja luoda muutama uusikin.

Jonkinlainen juonikehys 

Näytelmän esittelyissä viitataan jatkuvasti Danten La Divina commediaan. Myönnän heti alkuunsa, etten kyseistä teosta ole oikeasti lukenut, mutta pääpiirteittäin taidan muistaa Danten päässeen tutustumaan kristinuskon maailmankuvaan tarkennetulla tasolla. Helvetti, kiirastuli ja paratiisi kuvataan yksityiskohtaisesti, eihän sitä nyt kunnon kristitty muuta kaivannutkaan. Nykyaikana vanhat konseptit ovat haalistuneet ihmisten mielessä, mutta kaipa maailman voi edelleen luokitella jokseenkin noin. Tosin mielipiteet voivat vaihdella sen suhteen, mikä on paratiisia ja mikä helvettiä.

Minä en ihan suoraa yhteyttä klassikon ja näytelmän välille osannut rakentaa, ellei sitten juurikin noiden onnellisuuden teesien kautta. Samalla tavallahan sitä ihmisten määrittelemiä sääntöjä seurataan nykyäänkin kuin keskiajalla. Ne vain ovat ehkä vaikeammin hahmotettavia ja valinnanvaraa on enemmän kuin historiassa kirkon suvereenissa hallinnassa.

Itse näytelmässä saapuu Bob-setä sisarensa luo jouluvisiitille. Hän on lähdössä (vaimonsa?) naisensa kanssa matkalle, jolta ei ole paluuta ja on siippansa asialla, välittämässä viestiä. Kaunista sanottavaa ei pahemmin viestin sisällössä löydy, mutta Bob onkin matkalla Onnellisuuden tasavaltaan, jonne taitavat päästä vain harvat ja valitut ja vaimon määreitä noudattavat.

Sitten päästäänkin tutustumaan teeseihin. "Vapaus kirjoittaa oman elämänsä käsikirjoitus!" Just joo, kummasti mennään kuin lampaat narussa tai pässin perässä. Mantratkin selvitetään. Yhteistä terapiaa ja hyvinvoinnin määreitä lausutaan kuorossa. Tekstin virta (flow) vie sekä katsojat että näyttelijät rytmitettyyn tilaan, jossa ainakin minulla ajatukset väistämättä kiisivät seurakuntalaisten jumalanpalveluksen yhteisrukouksiin. "Isä meidän joka olet taivaissa..." vain muuttui joksikin ihan muuksi, yhtälailla uskotuksi ja toiveita kannattavaksi sanonnaksi.

Taitavaa

Selkeän tarinan puutteessa teksti nouseekin avainasemaan. Sen rytmitys ja kuljetus, joko kannattaa tai kaataa. Kansallisteatterin tapauksessa kannattaa. Pitää oikein nostaa hattua näyttelijöille. Sanat soljuvat järjestyksessä ja vuoroittain ja kuorossa. Ne nousevat toistensa päälle, pysäyttävät virran vain jatkaakseen sitä vinosti vastoin alkuperäistä suuntaa. Tuota on varmasti harjoiteltu ja paljon, eikä homma pelittäisi ilman taitavia esiintyjiä.

Seuralainen ei itse näytelmästä ehkä innostunut ihan samassa määrin kuin minä itse. Totesi kuitenkin, että hänen kohdallaan koko kokemuksen pelastivat taitavat näyttelijät, joiden ansiosta tahdissa pysyi mukana, vaikka tarinan kyydissä tipahti jo kauan sitten.

Lavalla onkin tuttuja kasvoja. Hannu-Pekka Björkman sai minut kiinnostumaan näytelmästä jo lukunäytteillä kevään Bloggariklubilla. Hänen Bob-enonsa on pehmeä ja naisen talutusnuorassa, mutta silti hän taitaa olla ainoa kyseenalaistaja. Tuli myös todettua, että Björkman osaa huutaa - lujaa. Cécile Orblin hänen Madeleine-vaimonaan on julma ehdottomissa teeseissään, johtaja, diktaattori tai uuden ajan "leader". Lavalla ei loppujen lopuksi ole kovinkaan suuri näyttelijäkaarti, mutta silti tulee sellainen olo, että kuuntelee suurten massojen aivoituksia.

Kannattiko? 

No, itse asiassa kannatti ihan ehdottomasti. Jokaisen on tarpeen aina välillä päätyä kyseenalaistamaan omiakin urautumiaan. Teatterin absurdius vapauttaa ottamaan vastaan hullumpiakin aivoituksia, kunnes yht'äkkiä mieleen jysähtää:" Hetkinen, noinhan minäkin olen tainnut toimia" tai "En kai minäkin vain kuulu noiden yhdessä hymistelijjöiden joukkoon?" Kenen joukoissa seisomme?

Kokemus on hieman häiritsevä ja omalla tavallaan puhdistava. Se avaa aistit huomaamaan samoja, teatterissa absurdeilta tuntuvia piirteitä myös todellisessa maailmassa. Siinä kai onkin yksi absurdin teatterigenren tavoitteista ja tarkoitus.

Sitä paitsi, näytelmän aikana naurettiin katsomossa paljon, ihan ääneen. En tiedä nauroivatko aina samat ihmiset, tai nauroimmeko edes samoille asioille, mutta näytelmä on ilmeisen viihdyttävä. Pari tuntia kuluivat nopeasti, vaikka minuakin väsytti niin, että teatterin lämpö sai silmäluomet lupsahtelemaan. Jos jostain pitää urputtaa, niin ilmastointi voisi tosiaan olla hitusen kovemmalla.

Lisää näytelmästä voi lukea vaikka seuraavista blogeista. Tosin suosittelen ehdottomasti näytelmän katsomista ilman laajempia ennakko-odotuksia...
Kujerruksia
Pilkkuun asti
Lumiomena
Lukupino


Kiitokset Kansallisteatterille lipuista ja mielenkiintoisesta teatterielämyksestä. 




26.9.2015

Millenium-trilogian loppu (?)

Stieg Larsson: Pilvilinna, joka romahti 
äänikirjan lukijana Kari Ketonen 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Trilogiassa on kai noin määrityksensä mukaan kolme osaa. Viime aikoina on kuitenkin kohuttu Millenium-trilogian jatko-osasta, jonka kaiken lisäksi on kirjoittanut joku muu kuin menehtynyt kirjailija itse. Haiskahtaa rahastukselta, mutta toisaalta tarinan ollessa hyvä, ei jatko ainakaan haittaa.

Siitä viimeisestä osasta en tiedä, mutta kolmas osa Pilvilinna, joka romahti tuli kuunneltua Elisa Kirjasta hankittuna äänikirjana.  Kuunneltavaa riittikin yli 25-tuntisessa teoksessa vähäksi aikaa ja Kari Ketonen teki samaa tasaisen varmaa työtä lukijana kuin aiemmissakin osissa.

Itse tarina jatkuu juuri siitä, mihin toinen osa loppui. Vaikutusvaltaiset viholliset haluavat Lisbet Salanderin pois kuvioista ja Mikael Blomqvistin hiljaiseksi. Jännittävät käänteet seuraavat toistaan, eikä tässä kirjassa ollut ollenkaan samanlaisia suvantovaiheita kuin parissa ensimmäisessä, tai ainakaan niitä en sellaisiksi kokenut. Historiaselvitykset amazoneistakaan eivät tuntuneet yhtään ylimääräisiltä vaan sopivat tarinaan ja olivat itse asiassa aika mielenkiintoisia.

Koko sarjassa tämä viimeinen osa on minusta paras. Toki käänteet menevät välillä epäuskottavan puolelle ja Lisbetin hahmo alkaa vähitellen muistuttaa melkein sarjakuvan sankaria, mutta kirja on ehdottoman viihdyttävä ja kaikessa mielikuvituksellisuudessaankaan ei missään kohtaa kadota punaista lankaa. Jotain kirjan koukuttavuudesta kertonee sekin, että lähdin vapaaehtoisesti ylimääräisille kävelyille ihan vain kuunnellakseni tarinaan jatkoa.

Kaipa se pitää jossain kohtaa lukea se uusikin osa. Jos ei muuta niin ainakin sitten voi haukkua asiantuntevasti... Yllättävän vähän onkin silmiin osunut arvioita kyseistä kirjasta -  eikös se kuitenkin ole jo markkinoilla? .Varsinaisesti tarina on kuitenkin loogisessa lopussaan jo trilogian viimeisillä sivuilla. Toki avonaisia kohtia on sen verran, että juonta voi lähteä uudestaan kehittelemään, mutta mitään todellista lankaa ei jää roikkumaan eikä ainakaan minulle jäänyt tästä keskeneräistä osaa millään tasolla.

22.9.2015

Hyvää kannattaa odottaa? Barcelona on taianomainen paikka

La Pedreran sisäpihan yötaivas

Tarina alkoi, kun aikoinaan isännän kanssa ajelimme ensimmäistä kertaa Ranskan halki Bretagnen kärjestä Kaakkois-Ranskaan. Jossain matkan loppuvaiheilla silmiini osui kyltti: Barcelona neljäsataa ja risat... "Hei! Se on ihan lähellä, mennään sinne!" Isäntä siihen toteamaan, että :"Kulta, meillä on autossa muutokuorma. Jos kuitenkin nyt jatkettaisiin vaan perille. Mennään joku toinen kerta."

No, sitten sattui sitä ja tätä ja Barcelonaan suunniteltu häämatkakin jäi tekemättä muuton ja uusien työpaikkojen vuoksi. Muuten kyllä reissattiin, kaksin ja lasten kanssa, mutta yksi kohde jäi väliin. Kunnes nyt, 15-vuotishääpäivän kunniaksi - yli 20 vuotta kylttibongauksen jälkeen - isäntä viimeinkin lunasti lupauksensa. Vietimme pitkän viikonlopun kaksistaan Barcelonaan tutustuen.

La Pedreran parvekkeita 
Inspiroivaa arkkitehtuuria 

Barcelona on jo pelkästään perusarkkitehtuuriltaan (siis ainakin se turistikeskusta, joka on itse asiassa yllättävän laaja) ajatuksia jonnekin historiaan kuljettava. Kaikki ne parvekekaiteet ja tornit ja kiemurat ovat kiehtovia. Oma lukunsa sitten tietysti ovat kaupungin oman pojan eli Antoni Gaudin mielikuvitukselliset rakennukset. Sagrada Famiglian tietävät kaikki. Mekin siellä kävimme illansuussa ja onhan se vaikuttava, mutta minun sydämeni vei kuitenkin porvariperheen asuintaloksi rakennettu La Pedrera.


Tutustuimme taloon illan pimetessä ja osallistuimme yön valoshown katseluun. Talon pehmeät, orgaaniset muodot muistuttavat Gaudia inspiroineista luonnon muodoista. Heleät värit ja maalaukset veivät ajatukset jonnekin meren pohjaan ja näin jo silmissäni Barcelonan ensimmäisten autojen hiljalleen rullaavan sisäpihan poikki alakerran autotalliin. Kattoterassit assosioituvat lähinnä kuun pintaan, onhan siellä ihan selkeästi rakenteissa myös avaruusolentoja.

Talo villitsi mielikuvituksen ja olisi ihanaa asua tuolla, ainakin vähän aikaa. Voi olla, että huoneisto ilman ainuttakaan suoraa pintaa alkaisi jossain kohtaa lievästi ahdistamaan skandinaaviseen selkeyteen tottunutta.


Maata ja merta 

Barcelonan Marina on vierailun arvoinen paikka. Siellä tapaa Kolumbuksenkin. Otimme hänen komentavasta viittauksestaan suunnan ja lähdimme, jos ei nyt ihan Amerikkaan saakka, niin Montjuic-vuorelle maisemia ihailemaan.

Marinasta olisi päässyt köysiradalla vuorelle suoraan, mutta me pidimme välissä lepotauon ja nappasimme mukaan piknik-eväät La Boqueria -hallista ja vaihdoimme toiselle reitille. Keskustasta olleesta hotellista oli superhelppo siirtyä metrolla suoraan köysirata-asemalle. Muutenkin Barcelonassa kulkeminen on tosi yksinkertaista. Kävellen pääsee näkemään suurimmat keskustan nähtävyydet. Metrolla saavuttaa lisää ja kentällekin junayhteys on helppo, nopea ja halpa.

Montjuic näyttää olevan kaupunkilaisten henkireikä. Siellä tuli vastaan pääasiassa lenkkeilijöitä aamuaikaan ja turisteja päivemmällä. Linnan muureilta on mahtavat näkymät niin konttisatamaan kuin itse kaupunkiin ja metsäiset polut houkuttelevat kuljeskelemaan. Mietimme, miksi esim. kahvilapalveluja ei pahemmin löytynyt vuoren laelta ja linnan vierestä, mutta ei välttämättä kai ole yhtään huonompi idea pitää paikka nimenomaan ulkoiluun tarkoitettuna ilman sen kummempia virvokkeita ja viihdykkeitä. Pysyy rauhallisempana.

Köysirata itsessään on tietysti elämys ja ainoa paikka koko viikonloppuna, jolloin mielessä kävivät lapset ja ajatus, että olisi kiva, jos olisivat mukana... (anteeksi murut...)

Kaikkiaan tuntuu siltä, että Barcelonasta sai viikonlopunkin aikana jo aika hyvän käsityksen. Meillä ei ollut tarkoituksenakaan nähdä kaikkea, vaan enemmänkin vain kuljeskella ja nautiskella maisemista ja yhdessäolosta. Siihen tarkoitukseen Barcelona on aivan mahtava paikka!

Ruokaturistille Barcelonassa löytyy monenlaisia herkkuja. Tapas/pinxo-kulttuuri on voimissaan ja ihan turistikaduillakin pääsee nauttimaan laadukkaista raaka-aineista. Reissun ravintolaelämyksestä jo kirjoitinkin ruokablogin puolella.

Lukemaan en hirveästi ehtinyt. Iltapäivän siestahetket kuluivat ihan muuhun. Lämmin keli nukutti mukavasti ja illalla piti jaksaa espanjalaiseen rytmiin. Carlos Ruiz Safonilta olisin halunnut kirjan matkaan, mutta ei osunut silmiin ja toki sitä on muutakin Barcelonaan liittyvää tullut vuosien varrella luettua. (Falcones, Moriel).


Mitä muita Barcelonaan sijoittuvia hyviä kirjoja on? Vinkkejä? 




Sellainen olo jäi, että Barcelonaan pitää vielä palata uudelleen. Tavoitteena voisi olla vähän nopeampi tahti seuraavan visiitin järjestelyissä.



Se pakollinen köysirataselfie

19.9.2015

Kun pimeys peittää maan

Tämä kirja sopi tähän viikonloppuun nimensä puolesta erinomaisesti. Perjantaina oli etätyöläisen ihan pakko pistää kynttilät palamaan keskellä päivää, kun synkkä pimeys lankesi ukkospilvien myötä. On meillä tietysti lamppujakin, mutta niiden valo ei lämmitä samalla tavalla.
Muutenkin on ollut synkähkö keli ainakin tähän saakka ja synkkää oli kirjan maisemissakin.

Anna Lihammer : Kun pimeys peittää maan 
Luettavaksi ja kirjoitettavaksi kustantajalta 

Minulla on menossa dekkareissa jonkinlainen Ruotsi-kausi. Kuuntelussa on Millenium-trilogian kolmas osa ja nyt sitten tuli luettua tämäkin. Samoin on tänä vuonna viime vuosisadan alkupuolisko ilmaantunut lukulistalle vahvemmin kuin vuosiin, erityisesti juurikin sotien välinen aika tai sitten 40-luku. J.P.Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja Anthony Doerrin All the Light We Cannot See nyt tulevat mieleen ensimmäisinä. Samoin vielä kesken olevassa Olavi Paavolaisen elämäkerrassa ollaan yllättäen noissa vuosissa hyvinkin tiiviisti.

 Anna Lihammerin kirjassa käsitellään ruotsalaisen yhteiskunnan pimeitä alueita aikana, jolloin rotuoppi ja muut natsien aatteet saavat jalansijaa myös pohjoisessa lintukodossa. Sterilisaatiolaki on jo päätetty ja kansakunnan puhdistuksen puolestapuhujat saavat enemmän ja enemmän tilaa ajatuksilleen. Sitten yksi näkyvistä lakialoitteen edistäjistä surmataan, hänen kalloonsa porataan kaksi reikää ja aivojen tutkija kohtaa omien työvälineittensä kautta karmean lopun.

Murhaa tutkimaan lähetetään omalaatuinen komisario Carl Hell. Hänen omapäisyytensä näkyy myös tämän tapauksen tutkinnassa. Komisario haluaa välttämättä avukseen poliisisisaren aikana, jolloin naisten tehtävänä on lähinnä lohdutella tai rauhoitella hysteerisiä kanssasisaria. Maria Gustavsson on kuitenkin kunnianhimoinen nuori nainen, joka osoittautuu komisarion mielestä älykkäämäksi kuin yksikään miespuolisista kollegoistaan. Kaksikko sukeltaa lääketieteellisen tutkimuksen maailmaan ja rikoksen jäljet johtavat niin epäeettisiin toimintatapoihin kuin vanhaan rakkaustarinaan.

Olen jo tainnut aika moneen kertaan sanoakin, että historiallinen dekkari on minun suosikkityylini genren sisällä. Toisinaan ajankuvaus ja historialliset tapahtumat ajavat juonen ja varsinaisten fiktiivisten henkilöiden ohi. Niin käy melkein tässäkin. Juoni on ihan jännä ja henkilöhahmot mielenkiintoisia, mutta huomasin erityisesti kiinnittäväni huomiota naapurimaan poliittisen mielipideilmaston kuvaukseen kuin varsinaisesti rikollisen jahtiin. Tämä johtuu ehkä siitä, että tuo ilmasto tulee niin sujuvasti esille niin poliisien kuin kirjassa esiintyvien poliitikkojen tai tiedemiesten puheiden ja ajatusten kautta. Kuivatkin faktat saavat väriä päälleen, kun ne linkittyvät mahdollisiin murhamotiiveihin.

Aika kauheita kuvia kirjassa maalataan ja ne saavat oman värinsä jälkiviisaudesta, kun lukija tietää historian jatkon. Tarinan ajankohtaan ihmisen arvo määräytyy hänen yhteiskunnallisen asemansa kautta. Poikkeavasti käyttäytyvät tai normien ulkopuolella toimivat henkiliöt luokitellaan helposti "ei-toivotuiksi elementeiksi", joiden steriloiminen tai käyttäminen koekaniineina ei joidenkin mielestä ole kiellettyä, vaan peräti toivottavaa. Siinä sivussa sitten joku on päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja poliisitkin joutuvat miettimään, siinä missä lukijakin, voiko murha joskus olla kuitenkin oikeuden ilmentymä?

Kirja on suhteellisen nopea luettava. Pidin vähän rosoisista päähenkilöistä, eikä tarinan juoni ollut liian itsestäänselvä. Hivenen tekstissä oli välillä pientä tyhjäkäyntiä ja turhaakin selittelevää kuvausta, eivätkä henkilöt aina käyttäytyneet erityisen johdonmukaisesti, mutta sellaista se kai on oikeassakin elämässä. Sitä paitsi, juuri nuo selittelyt loivat sitä mielenkiintoiseksi kiittämääni ajankuvausta. Kelpo luettavaa synkähköön myrskyviikonloppuun.

16.9.2015

Kuukauden teatterissa ministeriä vietiin vauhdilla

Viikonloppu Barcelonassa, maanantaina kotiin ja tiistai-iltana teatteriin. Kiirusta pitää. Barcelonaan pitää palata vielä pienen kypsyttelyn jälkeen. Vieressä vain vilaus hotellihuoneestamme, joka olisi kyllä varmaan kelvannut ihan ministerillekin.

Ministereistä puheenollen... Syyskuun teatterikäynnillä pääsin työporukan kanssa nauramaan Helsingin kaupunginteatterin Ministeriä viedään -näytelmälle. Kyseessä on tyylipuhdas kohkausfarssi, jonka aikana voi rauhassa laittaa aivot narikkaan. Kun ei turhia mieti, niin nauttii enemmän lopussa ihan päättömäksi äityvästä menosta.

Perinteitä ja kliseitä on tässä farssissa riittämiin. On rakastajattarensa hotelliin toimittava ministeri ja hänen turhautunut vaimonsa sekä äitinsä peräkammarissa edelleen asustava avustajansa. On vähän turhantärkeä hotellinjohtaja, nenäkäs tarjoilija ja mustasukkaiseksi tiedetty aviomies.

Ennen väliaikaa ainakin minä seurasin mielenkiinnolla ja arvostaen näyttelijöiden tarkkaa rytmitystä, jonka ansiosta ovista kuljettiin ristiin rastiin koskaan törmäämättä ja vitsit saivat kohokohtansa niin, että yleisökin ymmärsi. Taitavia konkarinäyttelijöitä olikin lava pullollaan, Heidi Herala ja Esko Roine ministeriparina olivat vallan mainioita, mutta shown varasti kyllä Asko Sarkolan Mika Pöntinen. Että voikin hyvää tarkoittava tossukka päätyä mitä kummallisempiin hankaluuksiin ja silti pysyä vähän hellyyttävänä vanhapoika-avustajana. Väliajan jälkeen vauhti sitten kiihtyi vähän liikaakin ja katsojan silmissä vaan vilisi, kunnes loppu pamahti silmille melkein vähän töksähtäen. Pakko sen tietysti oli jossain kohtaa päättyäkin, ettei olisi lopahtanut.

Itse tarinan lisäksi hauskaa oli myös kuunnella viitteitä julkisuudesta tuttuihin henkilöihin, joiden nimet vilahtelivat siellä sun täällä ja loivat omat kerroksensa huvitukseen, samoin kuin ajankohtaiset asiat, jotka aiheuttivat poliitikolle ongelmia siinä missä todellisessakin elämässä. Nimissä vielä oli osattu leikkiä katsojien odotuksillakin ja politiikasta hypättiin hauskasti suomalaisen iskelmämusiikin historiaan.

Tällä hetkellä hotellialalle näin itsekin eksyneenä, toivat miljöön hotelli Vaakuna ja sen reippaan henkilökunnan toimintatavat myös oman pikantin lisänsä teatterielämykseen. Kaikkiaan meillä siis oli varsin viihdyttävä teatterikokemus. Seuraavaksi pitänee kuitenkin valita jotain vähän "vakavampaa ja taiteellisempaa" tai ainakin "ilkeämpää" - mennyt ihan pelkäksi viihteeksi nämä teatterikäynnit viime aikoina. Nyt kaipaisin vaihteeksi jotain muuta.

7.9.2015

Rakkaudenhirviö - Olisin halunnut tykätä, mutta...

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö 
Luettavaksi kustantajalta 

Saara Turunen kertoo yhdenlaisen maaltamuuttajan tarinan. Päähenkilö on itäisen Suomen pienessä kylässä kasvava nuori tyttö, joka kokee sen ahdistavaksi, vaeltaa pääkaupunkiseudulle ja siitä vielä kauemmaksi. Kuulostaako tutulta?

Onhan tässä kyseessä aika klassisen kliseinen tarina. Kirjan alkupuolella kuitenkin pidin kovasti Saara Turusen tavasta kuvata henkilöhahmoja ja tunnelmaa. Moni asia myös kolahti. Itse olen kotoisin toiselta puolelta Suomea, mutta muistan kyllä elävästi, miten aina piti miettiä toisten mielipiteitä. Niitä miltei pelättiin ja joukosta erottautuminen ei ollut hyvästä. Paitsi ehkä koulumenestyksen suhteen. Myös uskonnon ympärille luomat rajoitukset tuntuivat tutuilta. Toki paljon oli myös toisin omassa lapsuudessani.

Taitavasti Turunen tuokin esiin suomalaisten stereotyyppistä hiljaisuutta ja synkänpuoleista juhlintaa ja viimeisen sadan vuoden historian vaikutusta kansanluonteeseen ja tapoihin - tutusti tulkittuna, mutta tuoreesti esitettynä. Vähän yli puoleenväliin siis olin aika ihastunutkin. Sitten aloin väsähtää.

Ehkä minulla on jo liian pitkä aika nuoruuden vaikeuksista ja sen kuuluisan oman paikan etsimisestä, mutta kärsivällisyyteni loppui päähenkilön haahuiluun aika nopeasti. Vika oli aina muissa ja peilin lehmä häiritsi elämän etenemistä. Ymmärrän koti-ikävän, ymmärrän vaikeudet kahden kulttuurin suhteessa. En ymmärrä yrityksen puutetta ja passiiviseksi heittäytymistä. Myös kerronta muuttui jotenkin hajanaisemmaksi ja viimeinen kolmasosa kirjasta olikin jo jonkinlaista irrallisesta kohtauksesta toiseen pomppimista. Niin kuin toki päähenkilön elämäkin. Mainitsinko jo, että kärsivällisyyteni loppui hänen kohdallaan?

Kirja ei siis ihan lunastanut alun lupauksia, mutta on siltikin mielenkiintoinen tuttavuus. Varsinkin nuoremman sukupolven edustajan tulkinta viime vuosisadan tapahtumien vaikutuksesta Suomen kansan mielentilaan ja sitä kautta yksilöiden vointiin ja vaikeuksiin sukupolvesta toiseen, on tuoretta luettavaa, vaikka teemat tuttuja ovatkin. Kannatti siis lukea. Turunen on minua kymmenisen vuotta nuorempi, ehkäpä siis 80-luvulla syntyneet "nuoret" myös tunnistavat tunnelman vielä minuakin paremmin.

5.9.2015

Kamalaa, kun pitää odottaa

Kemijoki aamutuimaan

Terveisiä joulupukilta! Kävin tuossa viikolla Rovaniemellä ja törmäsin illallisella vanhaan tuttuun. Joulu tulee kuulemma tänäkin vuonna ja paljon on ollut kilttejä lapsia.
Rovaniemi noin muutenkin näytti parasta puoltaan ja vietimme työporukan kanssa ulkoiluaikaa kirkkaassa auringonpaisteessa vanhalla uittotuvalla. Leppoisia aktiviteetteja mölkky ja tikanheitto ja sen sellaiset. Jotenkin vaan tuntui keli silti lämpimältä, kun illalla palasin kentältä kotiin. Ehkä ilmassa kuitenkin on erilainen pohjafiilis siellä pohjoisessa.

Mutta ei minun pitänyt reissusta kirjoittaa, vaan taas yhdestä huippukokemuksesta niin tarinana kuin äänikirjana. Robin Hobb on kyllä aika velho. Tuossa pari viikkoa sitten tuuletin, kun ehdin lainaamaan ensimmäisenä HelMetistä Fitz and the Fool -trilogian toisen osan äänikirjaversion. Ensimmäinen osa Fool's Assassin oli jo mahtavaa kuunneltavaa ja Fool's Quest vain lisäsi tahtia.

Robin Hobb : Fool's Quest 
HelMet Overdrive äänikirja 
lukijana: Elliot Hill

Itse asiassa tahdin lisäys ei taida olla oikea tapa ilmaista viehätyksen kasvu tämän kirjan osalta. Tarina ei etene edelleenkään mitenkään erityisen kovalla vauhdilla, mutta kun siihen hyppää mukaan, voi nauttia  mielenkiintoisesta, viihdyttävästä ja liikuttavastakin tarinasta. Pitää vain antaa mennä ja tapahtumien viedä. On ihanaa, kun voi oikeasti uppoutua ja olla vähän aikaa jossain ihan muualla. Henkilöhahmotkin ovat toisessa osassa jo tulleet läheisiksi ja heidän seikkailujaan seuraa jännittyneenä. (Yep, edelleen varausjonossa Farseer Trilogyn osalta - olen seuraavana) Taitava kirjoittaja pystyy myös viemään tarinaa eteenpäin useammalla tasolla ja juuri niin tekee Robin Hobb. Ei yhtään haittaa, vaikka osa porukasta tuskailee linnassa tai takaa-ajon temmellyksessä ja toisia kuljettavat kidnappaajat vaarasta vaaraan. En nyt mene sen syvemmälle itse tarinaan, ettei tule paljastettua liikaa, mutta jännää on.

Kaiken lisäksi lukijana on tässäkin osassa huipputaitava Elliot Hill. Toki kirjakin on sellainen, että se taipuu äänikirjaksi ilmeisen hyvin eri kertojanäkökulmineen, mutta huono lukija olisi saanut tämänkin tylsemmäksi. Elliot Hill on erityisen taitava elävöittämään tarinaa pelkällä äänensävyn, -korkeuden ja aksentin muutoksilla. Mahtavaa kuunneltavaa. Monet suomalaiset äänikirjan lukijat voisivat tosissaan ottaa oppia. Ei kirjan lukemisenkaan tarvitse olla monotonista polotusta. Onneksi monet suomenkieliset lukijatkin ovat hyviä (esim, Lars Svedberg ja Mikko Kivinen näin äkkiä mieleentulevia mainitakseni. )

Matkasta nautin noin ihan kirjaimellisestikin sillä kuuntelin kirjaa kaikki työmatkat, kävelymatkat ja muut paikasta toiseen siirtymiset. Samoin minulla oli kuulokkeet korvissa siivotessa, silittäessä, kokatessa... Kiivas kuuntelutahti ei toki mahtavan kirjan kohdalla häiritse, mutta syynä siihen oli kirjakoukutuksen lisäksi (/sijasta) myös kirjan laina-aika. Kirjassa on 26 osaa, joista jokainen kestää vähintään 1h15min. Siis ihan oikeasti. Olisikohan näihin pitkiin äänikirjoihin mitenkään mahdollista lisätä lisätä vaikka viikkoa kuunteluaikaa? Kun kyseessä on suosittu teos ja lainan voi uusia (eli pistää jonon perään varaukseen) vasta kolme päivää ennen laina-ajan päättymistä, olisi tätäkin kirjaa joutunut odottamaan kesken tarinan noin 10 viikkoa... Siispä puristin koko kuuntelun kahdessa viikossa. Minä kun en ole kaikkein paras odottelija missään asiassa.

Nyt on kuitenkin pakko opetella kärsivällisyyttä. HelMet Overdrive sai kiitettävän nopeasti äänikirjan valikoimiinsa. Koko kirja kun ilmestyi vasta tänä vuonna. Trilogian päätösosa julkaistaankin sitten vasta ensi vuonna. Miten ihmeessä minä oikein kestän, kun en tiedä, miten tosi jännään kohtaan ja väkijoukon lähestymiseen jäänyt tarina oikein jatkuu? Kamalaa, kun pitää odottaa.

1.9.2015

Alaspäin mennään että rytisee

Syyshortensia on suosikkini 
Eli jos heinäkuussa luin 7 kirjaa ja se tuntui alhaiselta, niin mitä pitäisikään sanoa elokuun viidestä kirjasta? Onko jotain sanottavaa puolustuksekseni?

Ei oikein mitään. Paitsi, että viimeiset kaksi viikkoa menivät ihan totaalisesti äänikirjaurakkaan. Lainasin nimittäin HelMet Overdrivesta Fool's Questin. Laina-aika 2 viikkoa ja kirjassa 26 yli tunnin lukua. Ei siinä paljon muuta ehtinyt kuin kulkea kuulokkeet korvilla, siis muutenkin kuin työmatkoilla. Sain kirjan loppuun tänään, mutta nyt on sitten jo syyskuun ensimmäinen päivä.
Kelpaako syyksi?

Jostain sentään olen tyytyväinenkin. Teatterihaasteeni jatkuu ja etenee. Elokuussa vietin miellyttävän kesäisen iltapäivän Suomenlinnassa. Syyskuun teatterikäyntikin on jo aikataulutettu. Siitä lisää myöhemmin.

Sitten ne luetut. Minulla näyttävät äänikirjojen loput aina ajoittuvan kuun alkuun. Elokuun ensi päivinä sain nimittäin loppuun peräti kaksi. Vuoden paras lukemani kirja - tittelista kisaa All the Light We Cannot See. Sen tunnelma jäi elämään pitkäksi aikaa itse kirjan päätyttyä. Sherlock Holmes taas oli oikein kunnon klassikko äänikirjana -sarjan edustaja. Kuten huomaatte, HelMet Overdrive on vahvasti edustettuna lainakirjoineen. Elisa Kirjasta hankittua kuunneltavaa puolestaa edusti Pieni runotyttö. Yksi edustaja lisää klassikko äänikirjana sarjaan.

Kesäkirjasuosituksenkin ehdin sentään elokuun aikana vielä saada aikaiseksi. Sen sai itseoikeutetusti Vera Valan Tuomitut. Arianna de Bellis takaa laadukkaan lukuhetken. Mielenkiintoinen oli myös Neitsytkivi, joka sekoitti mukavasti fiktion ja historiallisesti tunnetut seikat. Sarjan aloitusosa vaatinee jatkonkin lukemista.

Nyt on sitten syyskuu alkanut. Tähän saakka saldo on varsin vaikuttava - päivä ja kirja... (huomaattehan pienen hihitykseni). Sama ei varmastikaan tule jatkumaan. Kuukauteen kuuluu niin työ- kuin lomamatka. Kummankaan aikana tuskin ehdin paljonkaan kirjoihin syventymään, vaikka molempiin ajattelin ottaa uskollisesti Koboni mukaan - eihän sitä koskaan tiedä.