27.9.2015

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta

Absurdia 

Absurdi teatteri jättää yleensä aina vähän sellaisen hämmentyneen olon: "Ymmärsinkö mitään? Pitikö minun ymmärtää jotain? Mikä se juoni oli?" Toisinaan hämmennys tuntuu hyvältä ja aivot stimuloituvat prosessoimaan uusia mielleyhtymiä. Oivalluksia ilmenee vielä päiviä itse esityksen jälkeen. Toisinaan sitä vaan tuntee itsensä tyhmäksi.

Kun en ehtinyt ensi-iltaan, niin Kansallisteatteri ystävällisesti tarjosi minulle kaksi lippua myöhäisempään näytökseen ja hyödynsin lupauksen lauantaina ja ilahduin. Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on tuota absurdia teatteria parhaimmillaan. Tuntuu, että pienet rattaat pyörivät aivolohkoissa vieläkin vinhaa vauhtia (ilmankos väsyttää).

Tekee hyvää välillä vähän hämmentää aivosolujen välisiä yhteyksiä ja luoda muutama uusikin.

Jonkinlainen juonikehys 

Näytelmän esittelyissä viitataan jatkuvasti Danten La Divina commediaan. Myönnän heti alkuunsa, etten kyseistä teosta ole oikeasti lukenut, mutta pääpiirteittäin taidan muistaa Danten päässeen tutustumaan kristinuskon maailmankuvaan tarkennetulla tasolla. Helvetti, kiirastuli ja paratiisi kuvataan yksityiskohtaisesti, eihän sitä nyt kunnon kristitty muuta kaivannutkaan. Nykyaikana vanhat konseptit ovat haalistuneet ihmisten mielessä, mutta kaipa maailman voi edelleen luokitella jokseenkin noin. Tosin mielipiteet voivat vaihdella sen suhteen, mikä on paratiisia ja mikä helvettiä.

Minä en ihan suoraa yhteyttä klassikon ja näytelmän välille osannut rakentaa, ellei sitten juurikin noiden onnellisuuden teesien kautta. Samalla tavallahan sitä ihmisten määrittelemiä sääntöjä seurataan nykyäänkin kuin keskiajalla. Ne vain ovat ehkä vaikeammin hahmotettavia ja valinnanvaraa on enemmän kuin historiassa kirkon suvereenissa hallinnassa.

Itse näytelmässä saapuu Bob-setä sisarensa luo jouluvisiitille. Hän on lähdössä (vaimonsa?) naisensa kanssa matkalle, jolta ei ole paluuta ja on siippansa asialla, välittämässä viestiä. Kaunista sanottavaa ei pahemmin viestin sisällössä löydy, mutta Bob onkin matkalla Onnellisuuden tasavaltaan, jonne taitavat päästä vain harvat ja valitut ja vaimon määreitä noudattavat.

Sitten päästäänkin tutustumaan teeseihin. "Vapaus kirjoittaa oman elämänsä käsikirjoitus!" Just joo, kummasti mennään kuin lampaat narussa tai pässin perässä. Mantratkin selvitetään. Yhteistä terapiaa ja hyvinvoinnin määreitä lausutaan kuorossa. Tekstin virta (flow) vie sekä katsojat että näyttelijät rytmitettyyn tilaan, jossa ainakin minulla ajatukset väistämättä kiisivät seurakuntalaisten jumalanpalveluksen yhteisrukouksiin. "Isä meidän joka olet taivaissa..." vain muuttui joksikin ihan muuksi, yhtälailla uskotuksi ja toiveita kannattavaksi sanonnaksi.

Taitavaa

Selkeän tarinan puutteessa teksti nouseekin avainasemaan. Sen rytmitys ja kuljetus, joko kannattaa tai kaataa. Kansallisteatterin tapauksessa kannattaa. Pitää oikein nostaa hattua näyttelijöille. Sanat soljuvat järjestyksessä ja vuoroittain ja kuorossa. Ne nousevat toistensa päälle, pysäyttävät virran vain jatkaakseen sitä vinosti vastoin alkuperäistä suuntaa. Tuota on varmasti harjoiteltu ja paljon, eikä homma pelittäisi ilman taitavia esiintyjiä.

Seuralainen ei itse näytelmästä ehkä innostunut ihan samassa määrin kuin minä itse. Totesi kuitenkin, että hänen kohdallaan koko kokemuksen pelastivat taitavat näyttelijät, joiden ansiosta tahdissa pysyi mukana, vaikka tarinan kyydissä tipahti jo kauan sitten.

Lavalla onkin tuttuja kasvoja. Hannu-Pekka Björkman sai minut kiinnostumaan näytelmästä jo lukunäytteillä kevään Bloggariklubilla. Hänen Bob-enonsa on pehmeä ja naisen talutusnuorassa, mutta silti hän taitaa olla ainoa kyseenalaistaja. Tuli myös todettua, että Björkman osaa huutaa - lujaa. Cécile Orblin hänen Madeleine-vaimonaan on julma ehdottomissa teeseissään, johtaja, diktaattori tai uuden ajan "leader". Lavalla ei loppujen lopuksi ole kovinkaan suuri näyttelijäkaarti, mutta silti tulee sellainen olo, että kuuntelee suurten massojen aivoituksia.

Kannattiko? 

No, itse asiassa kannatti ihan ehdottomasti. Jokaisen on tarpeen aina välillä päätyä kyseenalaistamaan omiakin urautumiaan. Teatterin absurdius vapauttaa ottamaan vastaan hullumpiakin aivoituksia, kunnes yht'äkkiä mieleen jysähtää:" Hetkinen, noinhan minäkin olen tainnut toimia" tai "En kai minäkin vain kuulu noiden yhdessä hymistelijjöiden joukkoon?" Kenen joukoissa seisomme?

Kokemus on hieman häiritsevä ja omalla tavallaan puhdistava. Se avaa aistit huomaamaan samoja, teatterissa absurdeilta tuntuvia piirteitä myös todellisessa maailmassa. Siinä kai onkin yksi absurdin teatterigenren tavoitteista ja tarkoitus.

Sitä paitsi, näytelmän aikana naurettiin katsomossa paljon, ihan ääneen. En tiedä nauroivatko aina samat ihmiset, tai nauroimmeko edes samoille asioille, mutta näytelmä on ilmeisen viihdyttävä. Pari tuntia kuluivat nopeasti, vaikka minuakin väsytti niin, että teatterin lämpö sai silmäluomet lupsahtelemaan. Jos jostain pitää urputtaa, niin ilmastointi voisi tosiaan olla hitusen kovemmalla.

Lisää näytelmästä voi lukea vaikka seuraavista blogeista. Tosin suosittelen ehdottomasti näytelmän katsomista ilman laajempia ennakko-odotuksia...
Kujerruksia
Pilkkuun asti
Lumiomena
Lukupino


Kiitokset Kansallisteatterille lipuista ja mielenkiintoisesta teatterielämyksestä. 




3 kommenttia:

  1. Mahtava kuulla, että pidit tästä, sillä itse olen varannut liput marraskuun näytökseen ja odotan jo kovasti! Tosin en ole varma, mitä muu teatteriin lähtevä seurueeni on mieltä absurdista näytelmästä.. Saa nähdä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, ei minunkaan seuralaiseni ollut mitenkään hirveän innostunut, mutta sehän ei minun kokemustani haitannut :-) Hyvä valinta katsottavaksi myös siksi, että jakaa mielipiteitä!

      Poista
    2. Lupaavaa :D Taidan siis pitää suuni kiinni ja antaa heidän järkyttyä sitten teatterissa!

      Poista