31.5.2013

Muruilemassa

Kyllä tätä sitten oli odotettukin, nimittäin visiittiä Muruun. Isännän viinikellariosakeyhtiössä järjestetään jäsenille myös erilaisia tilaisuuksia -  viininmaistajaisia, matkoja ja sen sellaisia. Kun listoille ilmestyi visiitti Muruun oli isännällä ukaasi saada paikat varattua tai nukkuisi seuraavat puoli vuotta pihavarastossa. Maata vielä peittävän lumen kannustamana hän toimi ripeästi ja meillä oli kaksi paikkaa päivälliselle. Jihuu ! Illasta nauttimisen aloitimmekin sitten jo ravintolan ulkopuolella oven avautumista odotellessa yrittäessämme isännän kanssa arvuutella, mitä sesongin aineksista koottu yllätysmenu voisi sisältää. Osuimme hyvin oikeaan, sillä isäntä arvasi pääruoan vasikan ja minä veikkasin parsan ja raparperin puolesta. Hyvä me !

Jo Murun kirja antoi osviittaa siitä, mitä oli odotettavissa eli mutkatonta ja ystävällistä palvelua sekä herkullista ruokaa. Murussa on sellaista kortteliravintolan henkeä. Jokainen asiakas voi tuntea olonsa kotoisaksi. Isomman seurueen ollessa kyseessä, on palvelu aina pakostakin hiukan etäisempää, mutta kuitenkin saattoi aistia sen lämmön, jolla asiakkaisiin Murussa suhtaudutaan. Tietysti voi olla, että joukossamme oli niitä oikeita kanta-asiakkaita, mutta silti uskon palvelun pysyvän samanlaisena vähän harvemminkin taloon poikkeavalle.

Ruoka oli myös hyvää ja viiniä oli ainakin riittävästi. Pieni ihmettelyn aihe minulle olikin, että jokaisen neljän ruokalajin kanssa oli oma viininsä ja vielä shamppanjaa alkujuomana. On totta, että kyseessä oli viineistä kovasti pitävä porukka, mutta silti... 5 lasia on aika paljon yhdelle aterialle. Jossain vaiheessa jo pelkäsin, etten saa loppumenuun ruoasta enää kunnon makuelämyksiä alun lasillisten kihahtaessa hiusten alle. Eihän laseja tietysti tarvitse tyhjiksi juoda ja tiedän tavan olevan suuren maailman meininkiä, mutta silti.

Alkuruoka oli ihanan kermainen Caprese-salaatti Murun tapaan eli kermaista juustoa kermalla ja tryffeleillä höystettynä. Keittiöön oli saapunut ihanaa italialaista Burrata-juustoa, joten sen pehmeys nosti kermaisuuden vielä astetta korkeammalle. Minä pidin kovasti, vaikka tryffelin kanssa olenkin yleensä tosi vaikea. Tässä sen maku pysyi hienostuneesta taustalla eikä hyökännyt makunystyröiden kimppuun. Pinnalle oli ripoteltu myös ilmeisesti jostain kalasta tehtyä murusta, jota olisi kyllä mielellään suonut olevan annoksessa enemmänkin kermaisuutta tasaamassa. Juomana oli saksalainen Riesling (von Winn), josta en erityisemmin pitänyt, mutta minä nyt olen valkkarien ja varsinkin Rieslingin suhteen aina vähän nenä nirpallaan.

Pääruokana oli vasikkaa parsapedillä punaviinikastikkeen ja Bearnaise-kastikkeen kera. Annos vei kielen mennessään. Varsinkin nuo kastikkeet olivat sellaisia, että melkein nuolin lautaseni, mutten sitten kuitenkaan kehdannut. Viininä oli ranskalaista Katalonian nurkilta tullutta Grenache-pohjaista punaviiniä. (Riberach Thèse). Ennen ruoan tuloa se maistui ihanan pehmeältä ja notkealta suussa. Ruoka toi esiin viinistä epäilyksistä huolimatta löytyvät tanniinit ja se muuttui miltei liiankin robustiksi vasikalle. Hyvä viini kuitenkin ja Grenache tuntuu vähitellen nousevan suosikkirypäleekseni. 

Väliruokana söimme Comté-juustoa hunajan kera. Meillä on tapana säännöllisesti hakea kyseistä herkkua hallista Paalasen juustokaupasta, sellaista hyvin kypsynyttä ja hedelmäistä. Moneen ostamaamme juuston verrattuna Murun oli vähän pliisua. Hyvää, mutta jäin kaipaamaan sellaista pientä potkua. Hunajasta en jostain syystä pitänyt ollenkaan - mutta se oli taas lähinnä minun ongelmani.

Jälkiruoka oli täydellinen aterian lopetus. Raparperisorbetti kirjaimellisesti suli suussa ja oli makeaakin makeampaa, valkosuklaamousse pyöristi maut ja jätti ainakin minut tyytyväisenä maistelemaan jälkimakuja. Juomana oli Moscato d'Asti (Saracco), joka sopi jälkkärin seuraan kuin nappi silmään.

Kaikkiaan ilta oli nautittava. On mukava istua pöytään ihmisten kanssa, joita ei entuudestaan tunne. Näissä tilaisuuksissa keskustelu on ollut aina mielenkiintoista.  Murun palvelu oli lämminhenkistä ja ruoka maineensa veroista. Mitäpä sitä muuta voisi vaatiakaan ? Se, etten välttämättä pitänyt ihan kaikesta ruoassa on itse asiassa minusta hyvä asia. Se tuo kokemukseen kulmia ja luonnetta -  Minä pidän siitä, että minua ei päästetä liian helpolla ja pääsen itsekin haastamaan. Ruoka nimittäin oli oikeasti herkullista ja hyvin tehtyä. Mutinat olivat enemmänkin oman maun mukaisia, kuin vikoja ruoassa.

Muruun olisi ihana palata, mutta se voi olla vaikeaa, kun pöytä pitää varata niin hurjan aikaisin. Pitkä varausaika ei myöskään oikein sovi ravintolan tyyliin. Murun pitäisi olla paikka, jonne voi vain poiketa syömään, mutta minkäs teet ? Ei noin hyvälle ravintolalle oikein suosion hiipumistakaan voi toivottaa... Ehkäpä sisarravintola Pastis tulee vähän tasaamaan kysyntää.

30.5.2013

Copycatin mansikkamenu, kevätraparperia, eikä enää ole paluuta entiseen

Se on kuulkaas kesä. Jaa, että mistä sen tietää ? No siitä, että meillä ei lapsia saa illalla nukkumaan ajoissa. On kuulemma liikaa valoa. Koululaiset eivät ole vielä kertaakaan olleet vuoden aikana myöhässä aamulla. Muutaman kerran ovat kääntyneet talon kulmalta, kun kello on soinut. Siitä onneksi kestää enää 30 sekuntia koulun ovelle.  Kaksi aamua on jäljellä ennen kesälomaa, joten vielä ehtii myöhästymään. Tänä aamua oli keskimmäisellä taas tosi hilkulla...

Kesäolo tulee myös mansikoista. Joo, tiedän. Ne ovat vielä niitä espanjalaisia. Mutta, kuten olen ennenkin sanonut :"Jollei malta odottaa kotimaisia (ja minähän en aina malta) niin näistä saa ihan kelvollisia vähän tuunaamaalla" Espanjalaiset mansikat ovat huomattavasti vähemmän makeita kuin suurin osa kotimaisista sitten heinäkuussa. Siksi ne sopivatkin mielestäni hyvin salaatteihin ihan sellaisenaan. Jälkkäreihin sitten täytyy houkutella esiin lisämakeutta, jonka yksinkertaisimmillaan saa tuntumaan tomusokerilla.

Naapurikaupasta sai mansikkalaatikon kohtuuhintaan, joten meillä syötiin todellinen mansikkamenu tässä yhtenä päivänä lounaalla.

Muistattehan muuten, että mansikat voi (ja kannattaa) huuhdella, kun niissä on kannat vielä kiinni.  Jos kannat on poistettu, vesi menee mansikan sisään ja lopputuloksena on vetisiä möykkyjä. Kun vielä kuivaa mansikat nopeasti pyyhkeen tai talouspaperin sisään hellästi käärien, on lopputuloksena puhtaammat, mutta edelleen napakat mansikat.




Mansikkainen halloumisalaatti 

Paitsi, että tällä kertaa ei ollut halloumia vaan jotain kreikkalaista grillijuustoa. Sama periaate kuitenkin, eikä maussakaan ollut varsinaisesti eroa.

Yksinkertaisesti vain sekoitettiin salaatinlehtiä, avokadoa, kurkkua, kevätsipulia ja tietysti niitä mansikoita. Päälle sitten pannulla ruskistettuja juustosiivuja ja balsamicokastiketta.  Kastike oli sitä Rajamäen valmista, jota saa kaiketi kaikista marketeista. Ihan ehdoton apu, kun ei ehdi itse siirappeja keittelemään.


Copycatin raparperiposset ja mansikkalisuke

Copycat taas hykerteli onnellisena katkoessaan pihalla kevään ensimmäisiä raparperinvarsia. "Tämän on pakko olla hyvää." Kyseessä on siis Maistuis varmaan sullekin -blogista pongattu raparperiposset. Olihan se. Eikä pelkästään hyvää, vaan kertakaikkisen herkullista. Ohjeen löydätte tuolta linkin takaa.

Lisukkeeksi tehtiin ihan yksinkertaisesti mansikanpaloja, jotka oli jätetty hetkeksi vetäytymään tomusokerin ja vaniljasokerin kanssa sekoitettuna.Tästä ei jälkiruoka enää parane.

Tein ensimmäisen possettini tuossa jokin aika sitten ja nyt olen huomannut, ettei ole enää paluuta entiseen. Se on niin ihanan helppo tehdä ja lopputulos vie kielen mennessään. Te kaikki, jotka ette possettia ole vielä kokeilleet. Teitä on siis nyt varoitettu.... vaikka voisi sitä tietysti pahemmistakin asioista tulla riippuvaiseksi.



29.5.2013

Sarjahyvästejä - Heippa sitten Sookie ja Giordano

Charlaine Harris : Dead ever after 
S.J.Parris : Sacrilege 
molemmat Kobo-hankintoja
 
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja jotain lopettaa ennen aikojaan. Näin on kaiketi monessa asiassa elämässä, mutta erityisesti kirjasarjojen kohdalla. Tässä ihan viime aikoina olen sanonut henkiset hyvästit parillekin seuraamalleni sarjalle.


Kaikkea hyvää Sookie !

Ensimmäiseksi mainittakoon Charlaine Harrisin Sookie Stackhousesta kertova Southern Vampires-sarja. Olen seurannut Sookien seikkailuja miesasioita alusta alkaen. Kuten niin monessa sarjassa, alku oli koukuttava ja sitten uusia osia luki lähinnä sen takia, että haluaa kuulla päähenkilön lopullisen kohtalon. Tämä viimeinen osa Dead ever after ei petä siinä, että taas on julmia aikeita ja Sookie joutuu hankaluuksiin.

Miesasiatkin ovat jälleen kerran totaalisen sekaisin ja suurin piirtein kaikki sarjan aiemmista osista tutut sulhasehdokkaat pyörivät uudelleen kuvioissa. Eric, Sam, Alcide, Bill vai Quinn ? En nyt lähde tässä paljastamaan sen enempää, kuin että johonkin ratkaisuun Sookie sentään sarjan lopuksi päätyy. Minä olin ratkaisuun ihan tyytyväinen, mutta on varmasti monia, jotka olisivat toivoneet toisin. Vanhoja vihollisiakin saapuu paikalle useampi, joten myös hengenvaaraa ja sankarillisia pelastustilanteita riittää.

Tarina alkaa aika tarkkaan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Kirjailija selvästi olettaa, että suurin piirtein kaikki lukijat ovat Sookien vanhoja tuttuja. Näin varmasti onkin.

Tuleeko Sookieta sitten ikävä. No, ei oikeastaan. Kyseessä on ehdottomasti genrensä parhaimmistoon kuuluva sarja, mutta kyllä nämä kuviot on nyt nähty. Kirjat alkoivat vähän pahasti toistamaan itseään. Sookie suuttuu poikaystävälleen, joutuu hengenvaaraan pahojen vihollisten toimesta, selviää hengenvaarasta ja olettaa tietävänsä taas, kuka on "se oikea". Jotain koukuttavaa sarjassa tietenkin on, kun kerran kaikki osat olen lukenut, mutta tähän on hyvä lopettaa. Mitä ilmeisemmin kirjailija Charlaine Harris on samaa mieltä.


Bye Bye Giordano !

S.J.Parrisin Giordano Brunon seikkailuista Elizabetin Englannissa kertova sarja loppuu minun osaltani kolmanteen osaan Sacrilege. Tietysti koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta ainakin toistaiseksi olen saanut  kuumaverisestä ja uhkarohkeasta italialaisesta filosofista tarpeekseni.

Jo edellisen osan kohdalla  mutisin siitä, miten päähenkilöön samaistuminen tai edes hänestä oikeasti pitäminen on hankalaa. Jos ihan totta puhutaan, niin minä en ole yhtään hämmästynyt historiallisen esikuvan lopullisesta kohtalosta. Jos hän oli yhtään romaanien alter egonsa tapainen, niin uhkarohkea ja mielipiteissään jyrkkä filosofi todennäköisesti päätyi tuona ajanjaksona roviolle. En yhtään ihmettelisi, vaikka Bruno olisi mennyt heiluttamaan teesejään itse paavin nenän alle. Minulla ei tietysti ole mitään tutkimuspohjaa mielipiteeseeni - se perustuu puhtaasti fiktiivisen vakoojaan hahmoon...

Joka tapauksessa, tässä tarinassa Bruno lähtee auttamaa neitoa hädässä. Jo ensimmäisessä osassa Brunon sydäntä värisyttäneen tytön aviomies on murhattu ja neitoa epäillään syylliseksi. Kuin sattumalta murha liittyy taas uskonnollis-poliittisiin juoniin. Petoksia, väkivaltaa, sarjamurhaaja ja vakoojia puolin ja toisin. Toimintaa riittää.

Eipä siitä muuta. Ei huonoa viihdettä, mutta kun kirjoja riittää ja koukuttavampiakin sarjoja on tarjolla niin jätän Brunon tältä erää kohtalonsa huomaan.


28.5.2013

Rantakirjat - kyselyn TULOKSET

Tällä kertaa kyselylomake näytti toimivan - ainakin saatiin tuloksia viikon kyselyajan päätteeksi. Vastausaika päättyi sunnuntaina. Kiitokset kaikille, jotka vastasitte kyselyyn rantalukemisesta.

Näin siinä sitten kävi.
 

Alunperin listalla olivat kaikki muut paitsi sci fi, huumori ja maaginen realismi, jotka lisäsitte "muita" osiossa. Koska tämä on enemmänkin leikkimielinen kysely kuin varsinainen vakava ja suuria tulkintoja aiheuttava tutkimus, niin otin omalla vapaudella nuo lisätytkin loppukuvaan mukaan. Noiden lisäksi oli vielä mainittu, että rannalla voi lukea mitä tahansa kirjaa, joka sattuu kesken olemaan. Ihan totta sekin :-)

Kovasti olemme perinteisiä ja steretypioiden vallassa. Tulokset menivät nimittäin ihan odotusteni mukaisesti. Hiekkarannalla lojuessaan suurin osa vastaajista haluaa ottaa käteensä joko dekkarin tai hömppäkirjan. Niin minäkin - yleensä dekkarin.

Koska kesälomat ja rantakelit taitavat olla ainakin melkein kaikilla vielä edessä niin tässä olisi hyvä hetki myös helpottaa muidenkin kesäloman lukulistan laatimista.

MINKÄ KIRJAN (TAI MITÄ KIRJOJA) HALUATTE EHDOTTOMASTI LUKEA KESÄLOMALLA ?  


Minun listallani on joka vuosi Hemingwayn Käärme paratiisissa, mutta muuten olen vielä avoinna kaikille ehdotuksille. Siis.... ?


27.5.2013

Arjen herkkuja - itämainen nuudelisalaatti


Itämaista tässä salaatissa ovat nuudelit ja Nigellalta aikoinaan bongattu salaatinkastike. Samankaltaisia kastikkeita tosin on tullut vastaan useammassakin Vietnamin suuntaan viittaavassa salaattiohjeessa. Loput reseptin aineksista on helppo kerätä kaapeista löytyvista kasviksista. Niitä voi muutella makunsa ja varastojensa mukaan.

Arjen herkun tästä tekee nopeus. Jos on valmiiksi kypsennettyä kanaa niin salaatti ilmestyy pöytään vartissa, muuten sen tekemiseen saa kulumaan maksimissaan 45 min.

Itämainen nuudelisalaatti neljälle

Sekoita kastikkeen ainekset :
2 rkl sokeria
3 rkl kalakastiketta
3 rkl limemehua
3 rkl riisiviinietikkaa
1 valkosipulinkynsi siivuina tai murskana
3 rkl rypsiöljyä tai maapähkinäöljyä
1/2 - 1 punaista chiliä silputtuna
1 kevätsipuli silputtuna

Asettele pari kanafilettä kevyesti öljyttyyn uunivuokaan. Ripottele päälle tavallista mietoa curryjauhetta. Laita uuniin 200 asteeseen noin 20-30 minuutiksi eli kunnes kana on kypsää. Anna vetäytyä muutaman minuutin ajan ja siivuta.

Leikkaa kasviksia suupaloiksi. Meidän kaapeistamme löytyi tällä kertaa paprikaa, sokeriherneitä, maissia ja kurkkua. Jos haluaa, niin voi sekaan paahtaa myös vaikka maapähkinöitä.

Kuumenna vesi ja kypsennä riisinuudelit ohjeen mukaan.

Sekoita salaatin ainekset ja ripottele päälle vielä runsaasti korianteria. Voit joko sekoittaa kastikkeen jo kulhoon tai tarjoilla erikseen.


26.5.2013

Luolamiehet grillin ääressä


IHAN ENSIMMÄISEKSI  - OLETTEHAN VASTANNEET SIVUPALKIN RANTAKIRJAKYSELYYN ?!!! VIIMEINEN VASTAUSPÄIVÄ MENOSSA !

Minä olen tässä viime aikoina selaillut blogien hehkutusta grillauksesta, katsellut kirjakauppojen pinoja grillauskirjoista ja ihaillut rautakauppojen mainoksia toinen toistaan suuremmista grillaus"keskuksista" (!!!). Jossain kohtaa sitten jäin oikein miettimään, että mikä siinä grillauksessa oikein vetää niin hurjasti puoleensa.

Kun ilmat lämpenevät ja aurinko paistaa, siirtyvät suomalaiset pihalle primitiivisempään ruoanlaittoon, tai ainakin jonkunlaiseen illuusioon siitä. Noita uusia, vesihanalla varustettuja aparaatteja kun tuskin voi enää kovin primitiivisiksi sanoa. Isännät sitovat essut eteensä, nostavat viinilasin käteensä ja ottavat perheen ruokahuollon haltuunsa - siis ainakin viikonloppuna ja illallisvieraiden edessä. Vaimo juoksuttaa esivalmistellut, marinoidut ja muutenkin kypsennysvalmiit ruoat (ja lisukesalaatit jne)  keittiön, grillin ja pihapöydän välillä (Anteeksi tämä seksistinen ja ehkä vanhanaikainen kuvaus, mutta näinhän se ainakin mainoksissa menee, vai ?)

Edelleenkin kysyn, että miksi. Onko se se hiilen tuoksu - vai kaasullako grillaatte ? Houkutteleeko raikas ulkoilma ? Maistuuko ruoka aina paremmalta ulkoilmassa (usein) hytistessä ? Nouseeko pintaan esihistoriallinen luolamies ?

Mitäs tuumitte ?

Meilläkin tykätään grillaamisesta - viime kerralla katselin (lempeästi) hymyillen ikkunasta, kun isäntä ja kaksi pojistaan istuivat reteän näköisinä pihatuoleilla sen meidän ikuvanhan pallogrillin vieressä. Voi sitä ylpeyttä, kun pöytään ilmestyivät nuo herkkusieniherkut (kaiken muun hyvän ja herkullisen lisäksi).

Täytetyt herkkusienet grilliin 

Poista sienien jalat ja putsaa hatut tarpeen mukaan. Leikkaa hattuun sisälle pala haluamasi makuista Koskenlaskijaa ja asettele päälle muutama pala pekonia. Nosta foliovuoan päälle ja juoksuta grillaajille kypsennettäväksi.
Grillaa ja herkuttele. 

Herkullista grillaussunnuntaita !

25.5.2013

Uunikyljyksiä espanjalaisittain


Minä en nyt itse asiassa ole ihan varma siitä, mikä tässä oikein nyt on niin espanjalaista. Chorizo - tottakai - ja possun ja oliivien yhdistelmä, ja savupaprika. Siihen se sitten taitaa kyllä jäädä. Oli miten oli, hyvää oli. 

Alkuperäisen reseptin nappasin taas Delicious-lehdestä. Tämä viimeinen on ollut tosi hyvä numero. Olen kokeillut siitä jo ainakin viittä reseptiä. Ei hullummin.

Kyljysten kanssa tosin katselin reseptiä ja mietin, että onpas tylsän väristä. Siispä lisäsin chorizot ja paprikaa ja sipulia... 

Uunikyljyksiä espanjalaisittain 

4 isoa kyljystä
oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä murskattuina
2 tl savupaprikajauhetta
2 tl tavallista paprikajauhetta
timjaminoksia
1 sitruunan kuori ja mehu
2 tl fenkolinsiemeniä
2 tl punaviinietikkaa
puoli kiloa pieniä (uusia) perunoita
iso loraus valkoviiniä
2,5dl kasvislientä tai kanalientä
vihreitä oliiveja
kourallinen persiljaa
2 sipulia ohuina siivuina
2 rkl punaviinietikkaa
suolaa ja pippuria
pikkupaprikoita renkaina ja palasina

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Laita kyljykset kulhoon oliiviöljylorauksen, valkosipulin, paprikajauheiden, timjamin, sitruunan, fenkolinsiementen ja viinietikan kanssa. Lisää suolaa ja pippuria ja anna marinoitua puoli tuntia.

Laita siivutettu sipuli pieneen kulhoon ja sekoita joukkoon punaviinietikkaa, suolaa ja pippuria. Anna marinoitua. Raaka sipuli muuttuu puolessa tunnissa kirpakan makeaksi. 

Pese ja siivuta perunat ja sekoita oliiviöljyn, suolan ja pippurin kanssa uunivuokaan. Laita uuniin 20 minuutiksi. Lisää viini ja kasvisliemi ja asettele kyljykset päälle. Kypsennä uunissa 15 min. Lisää oliivit ja puolet paprikoista ja laita uuniin vielä viideksi minuutiksi.

Anna vuoan seistä muutama minuutti, että liha vetäytyy ja ripottele päälle persiljaa, sipulisiivut ja loput paprikoista.

24.5.2013

Film noiria kirjamuodossa - Nina Hurma : Yönpunainen höyhen

Nina Hurma : Yönpunainen höyhen 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Elisa Kirjalla on joka kuukausi näköjään joitakin kirjoja alessa. Tällä kertaa Yönpunainen höyhen (10Eur) oli se, jota en osannut vastustaa. Ajatus film noirin sävyyn kieltolain aikaiseen Helsinkiin kirjoitetusta rikostarinasta houkutti.

Pääosin kirja myös lunasti lupauksensa. On glamourin sävyttämä hattukaupan myyjätär, joka iltaisin muuntautuu ravintoloiden laululintuseksi, Rougeksi. On rähjäinen poliisi, oman tiensä kulkija, jonka metodit eivät miellytä, mutta jonka tulokset puhuvat omasta puolestaan. Joukkoon kun lisätään vielä niljakas pirtupomo, joka pompottaa myyjättären pikkurikollisena puuhastelevaa veljeä, niin saadaan kasaan perinteinen ja pakollinen henkilögalleria. Kirjaa lukiessa voi silmissään miltei nähdä mustavalkoisen elokuvan näyttelijöiden dramaattiset ilmeet ja elkeet sumuisessa ja vähän rähjäisessä kaupunkimaisemassa.

Kun pirtupomo surmataan, on veli ensimmäinen epäilty. Ainoa hänen puolestaan puhuva havainto on Rougen näkemä mies surmapaikalla. Poliisi ei usko häntä, vaan luulee siskon suojelevan veljeään. Rougen ja poliisietsivä Korpelan välinen vetovoima luo kuitenkin pohjaa suuremmalle luottamukselle, tai ainakin kiinnostukselle tapausta kohtaan.

Salakapakat, pirtukuljettajat, laitakaupungin kurjuus ja kansalaissodan jättämät arvet muodostavat kehyksen tarinalle. Kieltolain aikainen Helsinki on mielenkiintoinen kaupunki, josta en itse asiassa ole aiemmin paljonkaan edes lukenut. Siksi vähän harmittaakin, kun ajankuvaus tuntuu jäävän jotenkin kesken. En oikein osaa sanoa, miksi en päässyt miljööseen kunnolla sisälle, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että kirjassa hipaistiin montaakin mielenkiintoista aluetta tarttumatta kunnolla oikein mihinkään.

Tiedän, kyseessä on dekkari, eikä juonensa puolesta ollenkaan huono sellainen. Silti olisin ehkä kaivannut vähän enemmän kuvausta kaupungista, sitomista aikakauden historiallisiin tapahtumiin. Samoin juonessa välillä tuli sellainen hyppelehtivä olo. Tapahtui jotain, johon ei oikein osannut johtaa koko ketjua aikaisemmista kohtauksista. Kirja ei ollut hurjan paksu, joten vielä olisi ollut varaa lihottaa yksityiskohdilla.

Hiukan jäin myös ihmettelemään aika suoraa erotiikkakuvausta - kyllähän ihmiset seksiä harrastivat varmasti kieltolain aikaankin, mutta vieraannuttikohan noin suorasukainen kuvaus jotenkin aikakauden tyylistä ? Vai olenko minä vain jäänyt jumiin Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän siveyskäsitykseen, jossa kaikki vain annetaan ymmärtää. Ehkäpä salakapakoiden käyttäytymissäännöt olivat vähän erilaiset kuin tuon ns. sivistyneistön.

Voi tietysti olla, että minun henkilökohtainen suosikkityylini on sellainen vähän verkkaisempi ja kuvailevampi. Yönpunainen höyhen eteni tarinana vauhdikkaasti. Sen vauhdissa myös viihtyi ja aion noista mutinoistani huolimatta varmasti lukea myös sarjan seuraavan osan, kun se jostain silmiini ilmestyy. Ehkäpä sitä tarinan edetessä myös aikakausi aukenee minullekin paremmin.


P.S. VIELÄ EHTII VASTAAMAAN RANTAKIRJAKYSELYYN ! SE LÖYTYY SIVUPALKISTA TAI KLIKKAUKSEN TAKAA TÄÄLTÄ.

23.5.2013

Pure Bistro - lisää bistroilua



















Bistroillaan ? 

Viime viikon yksinkertaisen kanttiinikokemuksen jälkeen Pure Bistro tuntui aika vähän bistromaiselta ja meni jo sellaisen hienomman lounastelun puolelle.

Minun mielikuvissani bistro on sellainen yksinkertaisesti sisustettu vähän vaatimaton paikka, joka tarjoilee vankkoja, yksinkertaisia, kohtuuhintaisia aterioita. En ole ihan varma, miten kolmen ruokalajin menu istuu tuohon määritykseen. Varsinkin, kun pääruokalajista löytyi ainakin kolme eri komponenttia, jotka nekään eivät kaikki olleet ihan mitään yksinkertaisia. Eikä hintakaan ollut ihan sieltä halvimmasta päästä. Lounasmenu kustansi 27 euroa. Yksittäisen pääruoan toki olisi saanut alle kympillä.

Toisaalta, kuka välittää määrityksistä, kun ruoka on hyvää ? 


Mitä söimme ?

Alussa pöytään kannettiin vitamiinishotti pullossa ja talon herkullista foccacciaa paperipussissa. Siinä ilmeisesti haettiin sitä bistromaisuutta. Paperipussi toimikin ihan hyvin, mutta vähän tuo shotti kyllä tuppasi naurattamaan. Siellä, mistä minä tulen, on tuollainen pullonpohjallinen vähän pihin tarjoilun merkki ;-) Ehkäpä vähän pienikokoisempi pullo toimisi paremmin tarjoilussa ? Shotti sinänsä oli ihan virkistävä, hiukan ehkä turhan makea.

Alkuruoaksi valitsimme seuralaiseni kanssa molemmat päivän keiton. Kylmä kurkkukeitto oli raikkaan makuista. Suuhun jäi miellyttävä valkosipulin jälkimaku. Keittoaineksia kysellessämme ei listassa ollut valkosipulia ollenkaan ja vähän jo jäimme ihmettelemään, mistä noin tymäkän makuisia kurkkuja oikein saa hankittua. Sitten selvisi, että pinnalla olleesta jugurtista se laukka löytyi.

Pääruokana nieriä oli ihanan rapeanahkaista ja hyvää. Kalan alta löytyi katkarapurisottoa ja kampasimpukka-aiolia ja päällä oli sitä hieman kammoamaani vaahtoakin. Se oli kai se beurre blanc.  Maut olivat herkullisia, mutta hiukkasen jäi mietityttämään, miksi annoksessa piti olla niin paljon kaikkea. Risotto ja kala olisivat riittäneet aivan mainiosti. Kampasimpukka on aineksena niin hieno, että se ansaitsisi vähän isomman kuin pelkän statistin roolin. Minulta ainakin sen olemassaolo lautasella olisi mennyt ihan ohi, jollei tarjoilija olisi maininnut sitä sieltä löytyvän.

Jälkiruoka oli ihana sekoitus vaniljapannacottaa ja marjaherkkuja. Sitä olisi syönyt enemmänkin, vaikka annos noin ravintolajälkiruoaksi oli ihan reilun kokoinen. Kahvista nautimme. Se oli ihanan pehmäpaahtoista.

Mitä muuta ? 

Palvelusta jäi hyvä mieli. Se oli ystävällistä, iloista ja juuri sopivasti tuttavallista. Tuli sellainen olo, että kaikkia kohdellaan kuin kanta-asiakkaita. Siinä oli taas sitä bistromaisuutta.

Ravintolan yksinkertainen sisustus miellyttää silmää. Se välttää kalseuden, vaikkei mitään varsinaisia koristuksia niin paljon olekaan. Tietysti itse rakennuskin on hieno ja tuo oman tunnelmansa. Kovin suuria liikesalaisuuksia ei saliin kannata tulla neuvottelemaan, sillä tila on optimoitu ja naapuripöydän keskustelut kuuluvat hyvin, vaikkei siinä varsinaisesti huudeltaisikaan.

Kaikkiaan jäi lounaasta hyvä mieli. Tietysti hyvän seuran ansiosta, mutta oli osansa hyvällä ruoallakin. Pure bistro ei ehkä ole ihan nimensä mukainen, mutta ihan suositeltava lounaspaikka kuitenkin.

22.5.2013

Chorizoa ja papuja


Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tästä salaatista tulee parempaa pienemmillä pavuilla - ettäs tiedätte. Maut ovat paremmin tasapainossa eli toisin sanoen kastike ja chorizo maistuvat paremmin. Pavuthan tunnetusti ovat aika pliisuja sellaisenaan.

Chorizo on tuota kuuluisaa Savuhovin merkin alla myytävää. Toin Turusta Espooseen, kun ei täältä lähikaupoista näköjään millään löydy. Poistaa pahimman himon. Tosin nyt lähikauppakin oli tuota sitten hankkinut kolmen kuukauden pyytelyn jälkeen. Meillä siis syödään lähiaikoina chorizoa vähän enemmänkin. Laitoin myös kyselyä Savuhoville siitä, mistä kyseinen tuote tulee. Vielä en ainakaan ole saanut vastausta. Minun on nimittäin todella vaikea uskoa, että suomalainen valmistaja osaisi laittaa kerrankin tarpeeksi mausteita ja muutenkin olen kuullut tämän olevan tuontitavaraa. Hyvää kuitenkin, niin kuin koko salaattikin.

Papu-chorizosalaatti 

Liotettuja ja keitettyjä valkoisia papuja (tai sitten vaihtoehtoisesti suoraan purkista)
chorizomakkaraa pannulla paloina kypsennettynä
kevätsipulia ja keväistä sipulia (ensimmäinen siis on ihan lajike ja toinen on näitä keväisiä pieniä sipulinippuja) silppuna
nippu persiljaa silppuna sekin

Kastike :
Dijon sinappia
viinietikkaa (punaista mieluiten) 
oliiviöljyä
 suolaa ja pippuria
1-2 valkosipulinkynttä

Tee ensin kastike kulhon pohjalle. Sekoita sinappi ja etikka tasaiseksi. Lisää murskattu valkosipuli ja lorottele joukkoon tuplasti sinapin määrä oliiviöljyä samalla tehokkaasti sekoittaen. Tarkoituksena on saada sellainen pikkuisen emulsifioitunut kastike. Mausta suolalla ja pippurilla.

Sekoita joukkoon sipulit ja anna maustua vähintään tunnin verran.  Sekoita joukkoon vielä persilja.

Hyvää tämä oli näinkin, mutta mielessä kävi, että raikastukseksi voisi sekaan sekoittaa vielä vaikka kurkkukuutioita ja tomaattikuutioita (ilman siemeniä).

MUISTATTEHAN MYÖS SIVUPALKIN KYSELYN TAI KLIKATKAA VASTAAMAAN TÄÄLLÄ

21.5.2013

Fondants au chocolat


Minä olen aina luullut, että suklaa fondant on huisin vaikea tehdä. Olen kuullut huhuja siitä, miten löysän sisuksen saaminen on vähintäänkin hankalaa ja vaatii sekuntikellon tarkkuutta ja pakastimen hyödyntämistä. Huihai. Viimeisimmässä Delicious-lehdessä Raymond Blanc paljastaa kokeilujen myötä löytyneen suosikkiohjeensa, eikä taikinan teko ole tosiaankaan vaikeaa.

Ihanaa on myös se, että fondantit voi tehdä valmiiksi jääkaappiin odottamaan vuorokautta aikaisemmin. Peittää vain vuoat kelmulla ja laittaa jääkaappiin. Kun niiden antaa palata rauhassa (2h) huoneenlämpöisiksi ennen kypsentämistä niin lopputulos on aivan yhtä hyvä, jollei parempikin kuin heti tehdessä.


Jostain fondant on vaikean maineensa kuitenkin ansainnut. Yksi seikka pitää muistaa ja tehdä vieläkin huolellisemmin kuin mitä herra Blanc ohjeessaan kehoittaa ja se on vuokien voitelu ja jauhotus (sokeria ja kaakaojauhetta). Minä pikkuisen taisin hosua ja lopputuloksessa se näkyy. Onnistuin irrottamaan kulhoista vain 3/4 kokonaisina (enkä niitäkään ihan täydellisesti). Osansa saattoi olla tietysti vuokavalinnallakin. Uskoisin, että niillä metallisilla pikkuvuoilla saa paremman lopputuloksen kuin noilla keraamisilla pikkukulhoilla tai kahvikupeilla. 

Makuahan pienet kauneusvirheet eivät haitanneet millään lailla. Aivan uskomattoman täyteläinen suklaaherkku, joka kirjaimellisesti sulaa suussa. Vielä kun olisi älynnyt varata  pienen pallon jäätelöä sulamaan päälle niin...

Ei mennyt kaikki ihan niin kuin Strömssössä...

Tässä resepti niin kuin minä sen tein. Tästä määrästä tuli neljä ihan reippaan kokoista herkkua. Herra Blancin mukaan tähän olisi vielä pitänyt tehdä suklaakastiketta lisäksi, mutta minusta se olisi sitten ollut jo vähän liikaa.

Fondants au chocolat 

voita voiteluun, sokerin ja kaakaojauheen sekoitusta jauhotukseen... älä pihtaile !

100g laadukasta suklaata (Valrhona Caraïbe toimi hyvin) 
100g voita
2 kananmunaa
80g tomusokeria
1 rkl kaakaojauhetta
50g jauhoja
1 tl leivinjauhetta

pistaaseja ja koristeita maun mukaan

Voitele ja jauhota vuoat ERITTÄIN huolellisesti.

Sulata suklaa ja voi keskenään. Vatkaa joukkoon munat yksitellen, kunnes seos on tasaista. Lisää tomusokeri, jauhot ja leivinjauhe ja sekoita hyvin tasaiseksi.
Taikina on sellaista pikkuisen tahmaisen oloista.

Jaa taikina vuokiin.

Tässä kohtaa voit laittaa vuoat jääkaappiin. Mikäli haluat kypsentää fondantit heti, niin lämmitä uuni 230 asteseen (kiertoilma 210) ja kypsennä noin 7-8min. Nosta vuoat pois uunista ja odota hetki. Heti kun pystyt käsittelemään vuokia (uunikinnas kädessä tehtiin meillä ) niin vedä veitsellä fondantit hyvin irti vuokien reunoista ja kumoa lautasille. Koristele ja tarjoa heti.


MUISTATTEHAN MYÖS SIVUPALKIN RANTAKIRJAKYSELYN. VOITTE MYÖS KLIKATKAA VASTAAMAAN TÄÄLLÄ

20.5.2013

Gillian Flynn : Gone Girl / Kiltti tyttö

 Gillian Flynn : Gone Girl (suom. Kiltti tyttö tulossa ilmeisesti tässä touko-kesäkuussa) 
Oma ostos Kobosta

On Nickin ja Amyn viidennen hääpäivän aamu. Amy paistaa lettuja ja ryhtyy silittämään. Nick lähtee baariinsa töihin jättäen Amyn toimiinsa. Muutaman tunnin kulutta puhelin soi. Kotona ulko-ovi on auki, silitysrauta päällä ja olohuoneessa kamppailun jälkiä. Amy on kadonnut. Siitä alkaa aviomiehen painajainen. Kaikki viittaa siihen, että kyseessä on perinteinen avioriidan kääntyminen tapoksi, ehkäpä peräti harkittu murha.

Gone girl on taitavasti kirjoitettu jännäri, jonka käänteet yllättävät niin lukijan kuin poliisinkin. Rikos on mestarillisesti toteutettu ja sen takana ovat kylmän älykkäät aivot.

En mene juoneen sen enempää, etten vain pilaa kenenkään lukukokemusta. Kirjan viehätys nimittäin perustuu juuri siihen, ettei lukijakaan osaa arvata, mitä oikeasti on tapahtunut. Sitä luulee syylliseksi milloin ketäkin päähenkilöistä. Samoin henkilöhahmojen kehitys kirjan aikana on vaikuttavaa. Kiiltokuvamainen rakkaustarina kahden ihastuttavan henkilön välillä muuttuu nopeasti joksikin aivan muuksi. Kirjan lopussa jokaisen päähenkilön sädekehä on vähintäänkin lommoilla, jollei sitten aivan sirpaleina. Lukija huomaa sympatioidensa vaihtelevan kirjan edetessä - kenen puolella tässä tarinassa nyt oikein olisi ?  Henkilöiden muuttuvuus toisaalta on myös kirjan heikkous. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ei kehenkään oikein uskalla kiintyä ja se tekee lukukokemuksesta pikkuisen etäisen.

Tarina pitää jännitettä yllä koko ajan. Takaumien kautta saamme vihjeitä seuraavista tapahtumista ja lukijan on paras keskittyä, jos aikoo pysyä juonessa mukana. Ei siis mitään ihan helppoa viihdettä, mutta kuitenkin viihdyttävää. Tarina on taidokkaasti kirjoitettu ja ansaitsee suosionsa.

WSOY:n sivuilla suomennoksen ilmestymisajaksi on merkitty toukokuu, mutta olin tuossa sivukorvalla keskusteluissa kuulevani, että se on siirtynyt kesäkuuksi. Tässä on kuitenkin oiva ehdokas kesäloman lukulistalla.

Muutamassa muussakin blogissa tätä on luettu ja onpa se siellä mainittu jo nyt vuoden parhaaksi kirjaksikin. Jostain syystä en nyt noita bloggauksia löytänyt millään, mutta lisään vielä, jos tulevat vastaan.


19.5.2013

Kyselyä pukkaa - loma jo mielessä...


Tuossa jokin aika sitten yritin kysellä teidän preferenssejänne munkkien ja donitsien välillä. Koko homma meni ihan pieleen, kun Blogger jostain syystä nollasi tulokset satunnaisin väliajoin kesken kyselyn voimassaoloajan...

Koska pian on taas aika suurelle e-kirjakyselylle, niin ajattelin testata uutta tapaa tehdä kysely. SurveyMonkeyn kysely on nyt asetettu tuonne sivupalkkiin ja se löytyy myös tästä alta... Vastaattehan ! Aikaa on ensi sunnuntaihin saakka.

Viime päivinä on sää hellinyt ja aurinko paistanut siniseltä taivaalta. Ajatukset ajautuvat väkisinkin tuonne läheiselle hiekkarannalle.

Minulla on rannalla yleensä mukana dekkareita, mutta mitäs te muut kannatte rantakassissanne ?


Create your free online surveys with SurveyMonkey , the world's leading questionnaire tool.

18.5.2013

La Cantine - Munkkiniemen bistrohelmi



Perjantaina päätimme kokeilla pientä Munkkiniemestä löytyvää bistroa, jonka nimi on osuvasti La Cantine (kanttiini).

Meillä oli parin tunnin intensiivinen palaveri takana ja ihan kamala nälkä. Astuimme kodikkaaseen pieneen bistroon, josta tulviva tuoksu sai vatsan murisemaan jo ovella. Oli ihan täyttä, mutta meille järjestyi pöytä jakamalla yksi isompi kahtia. Ruoan valinta oli helppoa - perjantain plat du jour eli Burger provencal.

Voi, mikä burgeri se olikaan. Ihanaa rapean öljyistä foccaccia-tyylistä leipää täytettynä salaatilla, nyhtöpossulla ja paljon, paljon pestoa - ihanaa. Ehdottomasti hintansa (9,50 Eur) väärtti. Olihan tuo myös supertrendikästä, mutta hyvällä tavalla. Muoti ei tosiaankaan ollut ajanut maun ohi, vaan jokainen suupala oli herkullinen. Kyllä tällä lounaalla taas jaksoi loppupäivän.

Isäntä kärräsi onnesta hyrisevän ja kylläisen
rouvansa kotiin ja totesimme, että onneksi ensi viikolla on taas palaveri samoilla kulmilla. Tuonne palataan uudelleen. Ja ensi kerralla testaamme sitten sitä jälkkäripuoltakin, joka nyt jäi väliin.

La Cantine siis lunasti odotukset ja enemmänkin. Toivottavasti tällaisia pikkubistroja saadaan vielä paljon lisää. Kysyntää ainakin olisi - nytkin oli bistro ihan piukassa porukkaa. Pientä lukkarinrakkautta paikkaan toi meille tietysti sekin, että palvelua sai ranskaksi ja ihan natiivichefiltä.

Edellisen kerran innostuin yhtä paljon Mikkelissä käydessäni.

17.5.2013

Eka kustantajan arvostelukappaleeni - Deon Meyer : Kuolema päivänkoitteessa

Deon Meyer : Kuolema päivänkoitteessa
Arvostelukappale Gummerukselta


Trilleri vai dekkari ? 

Viime ajat ovat olleet kirjabloggauksen puolella minulla täynnä jänniä tapahtumia. Olen aloitellut mukavaa blogiyhteistyötä ja sen lisäksi tämä on ensimmäinen kustantajalta saamani arvostelukappale. Olenko nyt myynyt sieluni ? Enpä usko. Olen vain kauhean tyytyväinen, kun sain kirjan käsiini ja vähän ylpeäkin siitä, että kelpasin sitä lukemaan (ja siitä kirjoittamaan) jo ennen varsinaista Suomen julkaisua. Naiivia ehkä, mutta minulla on hyvä mieli.

Hyvä mieli on siitäkin, että tulin lukeneeksi kirjan, jota en ehkä muuten olisi tullut hankkineeksi. Viime aikoina ovat trillerit ja jännitys yleensäkin jääneet vähän vähemmälle. Yhdessä vaiheessa luin jännäreitä enemmänkin, kun isännän kanssa istuimme vierekkäin iltaisin ja vaihdoimme kirjoja sitä mukaan, kun saimme loppuun. Siinä tulivat Tom Clancyt ja Clive Cusslerit minullekin tutuiksi. Eivätkä ne tietysti huonoja olekaan omassa kategoriassaan. Nyt on isäntä ajan puutteen vuoksi vähentänyt lukemistaan ja minä siirtynyt vaihteeksi muuhun genreen.

Jostain syystä luokittelen Meyerin Kuolema päivänkoitteessa vähän samaan kategoriaan kuin Clancyt ja Cusslerit. Se johtuu varmaan osittain omasta referenssipinnastani, mutta osittain myös aihealueesta ja tyylistä. Vaikka tämä ei varsinaisesti olekaan "tiedustelupalvelu"-tarina niin armeijan toimilla ja tiedusteluun liittyvillä tapahtumilla on näkyvä rooli. Samoin tyylillisesti suhteellisen lyhyet luvut ja selkeät toimintapyräykset sekä loppua kohti kiihtyvä tahti ovat tuttuja.

Sinänsä kirjan voisi sijoittaa myös niiden dekkarien joukkoon, joissa päähenkilönä on epäsosiaalinen ja menneisyyden traumoista kärsivä yksityisetsivä, sillä sellainen ex-poliisi Zatopek van Heerden tosiaankin on. Ihan siihen pisteeseen saakka, että antiikkikauppiaan murhan ja hänen testamenttinsa etsimisen ohessa pääsemme rinnakkaistarinana lukemaan myös miksi hänestä tuli sellainen luuseri kuin tuli.

Ei liian jännittävä

Eihän van Heerden tietysti varsinainen luuseri sitten kuitenkaan ole. Hänen terävä päättelykykynsä ja itsepintainen totuudenetsintänsä tuovat muutamassa päivässä esille sen, mitä kuukausien poliisitutkinta ei ole pystynyt selvittämään. Samalla näyttämölle astuvat niin poliisit, armeijan tiedustelupalvelu kuin järjestäytyneen rikollisuuden kerma. Tahti kiihtyy ja raakalaismaiset rikolliset tulevat yhä lähemmäs saattaen vaaraan myös van Heerdenin kuuluisan taiteilijaäidin ja toimeksiantajan, nuoren asianaja Hopen. Näin naisena oli positiivista huomata, että naisia ei kuvattu avuttomina autettavina, vaan heissä riitti puhtia myös pitämään puoliaan.

Se juonesta. Ei parane kertoa enempää, ettei pilaa kenenkään lukukokemusta. Oma kokemukseni oli suurimmaksi osaksi positiivinen. Joissain kohdin olivat tapahtumat ehkä hiukan ennalta-arvattavia, mutta ainakaan ei sitten tarvinnut pelätä liikaa. Myöskään etukäteen varoiteltua raakuutta ei kirjassa mielestäni ollut mitenkään ylenmääräisesti. Olen minä lukenut pahempiakin. Tottahan ihmisiä kuolee ja ikävälläkin tavalla, mutta ei tässä mässäilty verenlentämiskuvauksilla eikä nautiskeltu yksityiskohtaisilla taisteluliikkeillä. Minusta tämä sopiikin aika hyvin niille, jotka eivät ehkä ole lukeneet jännitystä paljonkaan. Ei liian pelottava, eikä liikaa raakuudella kyllästetty. Tietysti nämä ovat aina subjetiivisia kokemuksia ja riippuvat paljon lukijan aikaisemmista lukukokemuksista, joten pienellä varauksella kuitenkin.

Henkilöt ja miljöö olivat kiinnostavia

Myös henkilöhahmot, varsinkin van Heerden, ovat astetta aidomman tuntuisia kuin toimintajännäreissä monesti. He eivät vaikuta ihan niin paperisilta, vaikka stereotyyppisiä karikatyyrejä ja ääripäitä joukkoon mahtuukin. Virkistävää oli myös van Heerdenin erehtyväisyys. Vaikka hän onkin taitava, ei kaikki mene kuitenkaan ihan niin kuin hän on kuvitellut.

Plussaa kirja saa myös miljööstään. Kirjailija on Etelä-Afrikkalainen. Minä en kyseistä maata tunne yleistietoja enempää, mutta Meyer kuvaa elävästi niitä haasteita ja ristiriitoja, joita äärimmäinen yhteiskuntamuutos asettaa ihmisten eteen. Miten muuttaa opittu ajattelutapa ? Miten regoivat ihmiset, jotka eivät muutokseen kykene vaikka kaikki ympärillä on toisenlaista ? Kirja lienee viihteeksi tarkoitettu, mutta kykenee herättämään myös kysymyksiä syvällisemmällä tasolla. Tosin van Heerdenin omakohtainen psykologinen analyysi oli välillä vähän päälleliimatun ja itsestäänselvän oloinen, mutta ei sentään ylittänyt ärsytyskynnystä.

Deon Meyerin Kuolema päivänkoitteessa on siis kaikkiaan ihan luettava ja viihdyttävä opus. Enkä sano näin siksi, että sain ilmaisen kappaleen arvosteltavaksi. Luin kirjan yhteen putkeen tarttumatta välillä muihin. Välillä huomasin avaavani sen, vaikka olisi pitänyt tehdä ihan jotain muuta, kuten esimerkiksi laittaa ruokaa lapsille...

Kirja ilmestyy ensi viikolla (vko 21).

16.5.2013

Pientä jumitusta ja 11 kysymystä

Minulla on pienen pientä jumitusta havaittavissa bloggauksen puolella. Kirjoja olen kyllä lukenut ja blogannut, mutta reseptejä ei ole tullut kokeiltua eikä ruoasta blogattua. Syöty kyllä on. Esimerkiksi isännän leipoma äitienpäiväkakku on ollut aivan ihanan pehmeää ja herkullista. Blogattavaksi siitä ei ole, sillä reseptiä kysyttäessä vastaus tuli tyyliin : "No, kun siellä jääkaapissa oli se puolikas mascarponepurkki ja löysin kaapista rommia- ja sitten laitoin kakkuaineksia." Oletan tuon viimeisen tarkoittavan jauhoja, kananmunia jne. mutta määristä ei tietenkään ole mitään hajua. Toinen herkku tässä alkuviikolla on ollut myös isännän tekemä makeanväkevä sipulipiirakka. Saatte itse kuvitella, mikä oli ohjeen kuvaus.


Onneksi blogattavaa riittää tällekin päivälle haasteen muodossa. Luru blogista Lurun luvut heitti minulle Liebster haasteen, jossa on 11 kysymystä vastattavaksi. Kiitokset siitä.



Haasteen säännöt ovat siis:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.
Yllä jo taisin kertalleen kiittääkin, mutta tässä vielä : "Kiitos Luru!"

Ja tästä lähtee....

  1. Kenet kirjan henkilön ottaisit mieluiten kämppikseksi? Hermione Grangerin - järkevä ja taitava eikä taikomistaidosta ole ainakaan haittaa :-)
  2. Miten sopisitte siivousvuoroista? Ei kai velhon kanssa tarvitse siivota ? Taikasauvan heilautuksellahan tuo onnistuu.
  3. Kenen kirjan henkilön kanssa lähtisit mieluiten lomamatkalle? Karen Blixenin (Eurooppalaisena Afrikassa)
  4. Mihin matkustaisitte? Afrikkaan Blixenin kahvitilalle (tämä olisi tietysti myös aikamatka) ja Karen Blixen toimisi oppaana
  5. Kenet kirjan henkilön kutsuisit mieluiten illalliselle? Tämä onkin yllättävän vaikea... ehkä jonkun Tolkienin hobiteista
  6. Mitä ruokaa tarjoaisit? Suomalaiset pullakahvit - tykkäisi varmaan
  7. Kenet kirjan henkilön mieluiten adoptoisit ? Pikku Myyn
  8. Miten hänet kasvattaisit? Kurilla ja hellyydellä
  9. Kenen kirjan henkilön kanssa joutuisit mieluiten autiolle saarelle? Tämän täytyisi taas olla joku noista velhoista ja taikureista.
  10. Miten siellä pärjäisitte? Höh, taikuudella tietenkin !
  11. Kuka kirjan henkilö mieluiten olisit ? öööh, en minä vaan tiedä. Joku sankari, joka osaa kaiken ja selviää aina kaikesta - tietysti.

Ja minun kysymykseni seuraaville vastaajille ovat :

  1. Minkä kirjan haluat ehdottomasti lukea tänä vuonna kesälomalla ? 
  2. Kuka opetti sinut lukemaan ? 
  3. Kuulutko lukupiiriin ?
  4. Mikä oli lempikirjasi lapsena ? 
  5. Oletko koskaan kokannut romaanin inspiroimana ja mitä ? 
  6. Mikä on paras kirjasta tehty elokuva ? 
  7. Jos olisit kirjailija, niin kuka olisit ? 
  8. Mitä luet juuri nyt ? 
  9. Mikä on ensimmäinen lause lukemassasi kirjassa sivulla 57 ? 
  10. Jos sanon kirja ja eläin - niin mitä kirjaa ajattelet ? 
  11. Mitä jätät tekemättä, kun luet mielenkiintoista kirjaa ? 

Nämä kysymykset heitän hyväntahtoisena haasteena eteenpäin alla oleville blogeille, mutta kaikki muutkin voivat tietysti halutessaan niihin vastata. Pakko ei tietenkään ole kenenkään...

Aamuvirkku yksisarvinen 
Hyönteisdokumentti 
Kirjanainen
Kirsin kirjanurkka
Keittiössä, kotona ja puutarhassa 
Kirjainten virrassa (tiedän, että sinulla on yli 200 lukijaa, mutta ethän sinä muuten koskaan pääse näihin mukaan kutsuttuna ;-)
Pihin naisen elämää
Sinisen linnan kirjasto
Uppoa hetkeen

15.5.2013

John Irving : Minua on monta - älkää nyt hermostuko, mutta...

John Irving : Minua on monta
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta

Noin kymmenen vuoden välein tartun johonkin Irvingin kirjaan vakaana aikomuksenani ymmärtää, miksi niin monet ovat intohimoisia Irving-faneja. Nyt kaikki nuo fanit tietysti lähtevät seipäät ja talikot kädessä meille päin, mutta lopputulos oli jälleen sama kuin aina ennenkin. En ymmärrä.

Minusta ei siis tullut nytkään Irving-fania, vaikka myönnänkin, että kyseinen herra osaa todella kirjoittaa. Hän pystyy pitämään henkilöitä vilisevän tarinan niin hyvin kasassa, että ainakin suurin piirtein pysyin tapahtumista kärryillä. Sama koskee takautumien ja nykyajan sekamelskaa. Punainen lanka kulkee selkeänä läpi kirjan huolimatta hyvinkin nopeista ajanjakson vaihteluista. Myös miljöökuvaus on rikas ja elävä ja lienee myös aikalaisten ja paikallisten tunnistettavissa, vaikka minun täytyy kyllä myöntää olevani autuaan tietämätön esim. 70- ja 80-luvun New Yorkin homopiirien tunnelmasta.

Missä siis on vika ? Miksi en tosissani osaa uppoutua Irvingin kirjoihin ? Miksi jään kliinisen kiinnostuksen tasolle lämpenemättä sen enempää päähenkilöille kuin tarinallekaan ? Syynä lienee aihepiiri. Nuorten poikien seksuaalinen herääminen, erityisesti vähemmistöryhmään kuuluvina ei vaan jotenkin kiinnosta tarpeeksi, varsinkaan kun kirjassa ei oikein tunnu olevan mitään muuta sisältöä. Kuka oli mitä ja kuka teki mitä kenenkin navan alla ja miten suvaitsematonta ympäristö sitten olikaan. Miten päähenkilö kuitenkin löytää identiteettinsä ja hänestä tulee kaikkitietävä kuuluisa kirjailija eikä hän saa aidsia vaikka kaikki muut tuntuvat siihen sairastuvan - siinä kai kaikessa lyhykäisyydessään kirjan juoni.

Älkää käsittäkö väärin. Ei minulla ole mitään seksikohtauksia tai seksuaalivähemmistöjä vastaan. En vain ymmärrä, miksi seksin ajatteleminen tai sen harrastaminen täyttävät elämän (tai kirjan) kokonaan. Onhan sitä niin paljon muutakin tekemistä ja ajattelemista. En tiedä. Ehkäpä nuorten poikien maailma pyörii navan alapuolella, mutta luulisi iäkkäämmän kirjailijan jo löytävän muutakin mielenkiintoista. Tai sitten minä en vaan ymmärrä kirjan nyansseja ja olen vanha tiukkapipoinen täti-ihminen.

Joka tapauksessa - taidan taas odottaa seuraavat kymmenen vuotta ennen kuin tartun seuraavaan Irvingin teokseen. Minulla on useampikin hänen kirjansa vielä lukematta, joten pärjään vielä muutaman vuosikymmenen.

Vaikka minä en Irving-faniksi intoutunutkaan, niin sehän ei tarkoita, etteikö hänen kirjojaan (ainakin yhtä) kannattaisi lukea. Todella moni nimittäin häntä fanittaa. Kai hänen kirjoissaan siis on "se jokin", vaikken minä sitä löytänytkään.  Kannattaa itse lukea ja muodostaa mielipiteensä. Tulkaa sitten valistamaan minuakin.


p.s. Elisa Kirjalla on kivoja kirjoja alessa 19.5. saakka - minäkin napsin sieltä jo Nina Hurmen Yönpunaisen höyhenen ja mieli tekisi Milja Kauniston Synnintekijää...

14.5.2013

Riisuttu Croque Monsieur


Croque monsieur on vain ranskalaisten keksimä nimi lämpimälle kinkkujuustoleivälle - tai näin ainakin kateelliset väittävät. Todellisuudessa se on yhdistelmä ehdottoman hyvin yhteen sopivia ainesosia kuorrutettuna Bechamel-kastikkeella. Vain ranskalaiset voisivat ymmärtää yhdistää Dijon-sinapin, Gruyèren ja kinkkusiivun leivän kanssa, kuorruttaa sen kastikkeella ja juustolla, paahtaa uunissa ja antaa vielä niinkin inspiroituneen nimen kuin Croque Monsieur (sanan mukaisesti haukattava tai ahmittava herra - tai ehkä herralle tässä tapauksessa).

Croque Monsieur taipuu myös variaatioihin. Kun päälle nostetaan joko uppomuna tai paistettu muna niin saadaan Croque Madame. Ei, älkää kysykö, miksi juuri munan lisääminen muuttaa annoksen rouvamaisemmaksi. Liittynee jotenkin kanoihin tai sitten se on vaan erotettavuuden vuoksi.

Isännän rakkaimpiin lapsuusmuistoihin taas kuuluu isoäitinsä valmistama Croque (öööhh...)  Chasseur (?). Siinä Bechamel-kastikkeeseen sekoitettiin vielä siivutettuja (ehdottomasti ei paloina) ja pannulla paistettuja herkkusieniä ja -tatteja. Mikään Croque ei kuulemma ole vetänyt sen jälkeen tuolle elämykselle vertoja.

Ei edes tämä meidän kotoinen riisuttu versiomme, joka kyllä, myönnetään, muistuttaa aika paljon ihan pelkkää lämmintä kinkku-juustoleipää. Hyvää kuitenkin, vaikka perheen sisällä käydäänkin ikuisuuskeskustelua ovatko leivät paremmat sweet chilikastikkeella vai Dijon-sinapilla...

Riisuttu Croque Monsieur

Paahtoleipää
Dijon -sinappia tai sweet chili-kastiketta
lempikinkkuasi (tai sitä kaupan tarjouskinkua)
sulavaa juustoa (Edam, Gruyère)

Lisäksi tuoretta salaattia.

Levitä sinappi leipäsiivulle ohuielti, lisää siivu kinkkua ja pari siivua juustoa.  Lisää päälle vielä toinen sinapilla voideltu siivu leipää. Paahda. Tämän voi tehdä joko voileipägrillissä, kerrosleipätoiminnolla varustetulla leivänpaahtimella tai ihan pannussa tai uunissa.

Leikkaa kolmioiksi ja nauti salaatin kera.


13.5.2013

Hyytäviä tunnelmia talvisesta Madridista toisen maailmansodan aikaan

C.J.Sansom : Winter in Madrid 
Oma ostos Kobosta synttärilahjakortilla

Shardlaken seikkailut Tudorin aikaisessa Englannissa olivat jo mielenkiintoisia ja viihdyttäviä, mutta vasta lukiessani Talvi Madridissa-kirjaa tajusin, miten taitava kirjoittaja Sansom oikein onkaan. Tarina piti koukussaan ensimmäiseltä sivulta lähtien. Välillä tosin kävi mielessä, että muutaman kohtauksen olisi voinut jättää kirjoittamattakin. Lukija kyllä ymmärtää aikojen olleen vaikeita ja vankileirin olojen karseita lyhyemmilläkin kuvauksilla. Ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Rookwood on yläluokan koulu pojilleen, jonka käytävillä kohtaavat kirjan kolme päähenkilöä Harry, Bernie ja Sandy. Vain Harry kokee kuuluvansa kouluun. Sandy on arkkipiispan kapinallinen poika, suvun musta lammas, joka onnistuu hankkiutumaan hankaluuksiin paikassa kuin paikassa. Bernie taas on stipendioppilas, jonka mielessä luokkaerot kärjistyvät.Vuosien päästä kaikki kolme päätyvät sisällissodan runtelemaan Francon Espanjaan.

Kukin kokee sodan (sekä Espanjan sisällissodan että toisen maailmansodan) omalla tavallaan. Vastahakoisen vakoojan, vankileirille joutuneen kommunistin ja opportunistisen liikemiehen kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Yhdistävänä tekijänä toimii jälleen kerran nainen, Barbara, jota kaksi rakastaa ja yksi haluaa auttaa. Rakkaus, viha, himo ja kunniantunto ohjaavat äärimmäisiin tekoihin äärimmäisinä aikoina. Poliittiset näkemykset ja maailmanhistorian tapahtumat sekoittuvat yksilön elämän suuriin käännekohtiin. Tuttu vääristyy vieraaksi ja tuntematon tunnistetuksi. Toivo paremmasta on vain pieni pilkahdus epätoivon harmaudessa.

Kirja on mielenkiintoinen monella tasolla. Opin paljon uutta Espanjan historiasta ja historiallinen konteksti esittäytyy elävästi. Päähenkilöiden tarinassa on helppo eläytyä suuriin tunteisiin ja kärsimyksiin. Tämä on kaukana sokerisesta romantiikasta. Toisaalta englantilaisten päähenkilöiden ajatukset ja tunteet tuntuvat välillä vähän päälleliimatuilta historialliseen kontekstiin nähden, mutta niin se kai on todellisuudessakin. Ulkopuolelta kaiken keskelle tuleva ei millään voi ymmärtää historian kokemukset jakaneen kansan tuntoja ja reaktioita.

Neljän täysin erilaisen päähenkilön kokemukset ja ajatukset syventävät lukukokemusta. Näkökulmat muuttuvat ja myös näkyvyys espanjalaisen kansan elämään saa uusia puolia. Pääsemme kurkistamaan niin valtaapitävien kuin tavallisen kansankin elämään. Valtaapitävät tosin näyttäytyvät täysin systemaattisesti julmilta ja vain omia etuaan ajavilta oli kyseessä sitten mikä poliittinen suuntaus tahansa. Tarina kertoo paljon ihmisen julmuudesta toista ihmistä kohtaan, siitä miten normaalit säännöt eivät enää pädekään kaiken kaatuessa. Kirjan ihmiset ja tapahtumat jäävät viimeisen sivun jälkeen mielen perukoille elämään. Myönnän, että mielessä kävivät myös vuoden 1918 tapahtumat Suomessa. Silloinkin kylät ja perheet jakautuivat kahtia ja katkeruus lienee kärjistynyt juuri tuon "vihollisen" tuttuuden vuoksi.

Kirjaa voi suositella niin historiasta kiinnostuneille kuin vähemmän hempeiden rakkaustarinoiden ystäville. Dekkaria en tässä varsinaisesti näe, vaikka kirjaa siksikin on joskus mainittu. Winter in Madrid on suomennettu (Talvi Madridissa) jo vuonna 2010 ja siitä on kirjoitettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa :
Kirsin kirjanurkka, Kirjavinkit, Täällä toisen tähden alla

12.5.2013

Äidille - mansikoita mascarponevaahdolla



Nyt on kaupoissa hurjasti espanjalaisia mansikoita. Ne eivät tietenkään ole yhtä hyviä kuin ne oikeat sesogin suomalaiset mansikat, mutta saa niistä pienellä tuunauksella ihan kelpo jälkkärin. Niin, ja salaatissahan nämäkin ovat mahtavia.

Jos äitienpäiväksi ei halua tehdä täytekakkua niin tässä on kermainen ja mansikkainen vaihtoehto herkutteluun.


Hyvää äitienpäivää !


Limemansikat mascarponekermalla 

Sekoita mansikoiden kanssa pieni loraus limemehua, ripaus vaniljasokeria ja puuteroi ne vielä tomusokerilla. Jätä ne odottamaan puoleksi tunniksi, mutta ei mielellään pidemmäksi aikaa liiallista vettymistä välttääksesi.

Vaahdota purkillinen Flora Vispiä (tai vastaavasti pari desiä jotain muuta kermaa) ja sekoita vaahtoon vanljasokeria (tai vaniljauutetta), tomusokeria ja lopuksi vielä puoli purkillista mascarponea. Muista vatkata oikein kunnolla, että mascarpone sekoittuu kokonaan kevyempään vaahtoon.

Tarjoile mansikat ja mascarponevaahto yhdessä. Koristele mintun versoilla tai sitruunamelissalla tai jollain muulla makuihin mielestäsi sopivalla yrtillä.

11.5.2013

Tänä kesänä meillä ei taida olla kukkia

 
Paitsi nyt näin keväällä, kun ihan itsekseen kasvavat kevätkukat ovat nousseet viimein esille. Narsisseissa näkyy jo jotain keltaista ja tulppaaneissakin on nuput.

Kuvissa vaan ei kukkia näy - mustalta näyttää ennen kukkivan pensaan paikkana ollut terassin reuna. Siemeniä sinne kyllä on törkitty ja pari minimunakoison tainta. Tuo etualalla oleva vähän vihertävä risukasa on talvesta jonkun verran kärsinyt timjami. On se kuitenkin hengissä.

Meidän pihallamme on viime vuosina vallinnut suloinen sekamelska kasvien suhteen, kun kaikki ovat vuorotellen tiputelleet siemeniään vähän miten sattuu. Sanon aina, että meillä on sellainen hienostunut englantilainen romantiikan kauden puutarha - luonnonmukainen - tosin meidän pihallamme ei niinkään kasva kesäinen niitty vaan lähinnä villiintynyt keittiöpuutarha. Vähän sama tilanne on edessä taas tänä kesänä, mikäli säät suosivat.

Saa nähdä, miten mullan alla piilossa olevat siemenet lähtevät kasvamaan. Jolleivat lähde, niin sitten turvaudutaan johonkin kukkivaan ja valmiina taimena kaupasta saatavaan kesäkuun puolella...

Kasvulaatikoissakaan ei näy varsinaisesti vielä mitään, mutta tomaatin- ja chilintaimien kanssa otin tietoisen riskin ja siirsin ne jo ulos kasvamaan. Eihän enää tule kylmiä öitä - eihän ? No, meidän pihamme on niin suojaisa, että siellä on aina muutaman asteen lämpimämpää kuin portin ulkopuolella. Ehkä se pelastaa. Muutama chilintaimi kyllä vielä lekottelee kasvilampun alla - ihan vaan kaiken varalta.

Ajattelin seurata kasvun ihmettä täällä blogissakin tänä kesänä. Palataan asiaan uudella tilannekatsauksella viikon tai kahden kuluttua.Pitäkää peukkuja, että jotain olisi puskenut mullasta jo esiin siihen mennessä.

10.5.2013

Luolamiesmeininkiä - rimpsut kuin Nigellalla



Rimpsuissa on jotain alkukantaista. Ehkä se on se lihan riipiminen luista hampailla. Luolamiesmeininkiä. 

Nigella Lawsonin kirjan "Forever Summer" lukemisesta tulee mukavan kesäinen olo ja sen sivuilta on löytynyt useampikin ruokalistassamme toistuva resepti. Yksi suosikkejamme ovat rimpsuluut itämaiseen tapaan à la Nigella.

Rimpsuluut marinoidaan ensin inkiväärin, tuoreen chilin, kevätsipulin, riisiviinietikan, soijan, seesamiöljyn, hunajan ja öljyn sekoituksessa. Mielellään useamman tunnin ajan. Sitten ne laitetaan uunivuokaan folion alle 200 asteeseen noin 45 minuutiksi. Folio otetaan pois ja valutetaan rimpsujen päälle hunajaa ja ripotellaan kiinalaista 5-maustetta. Laitetaan vuoka takaisin uuniin vajaaksi kymmeneksi minuutiksi, käännellään rimpsut ja laitetaan vielä uuniin toiseksi 10 minuutiksi. Lopuksi ripotellaan päälle reilusti korianteria ja chiliä.

Seuraamme Nigellan reseptiä ainesosien suhteen aika uskollisesti, mutta paistoajoissa olen hänen kanssaan eri mieltä. Nigellan mukaan pitäisi rimpsuja paistaa uunissa ensin runsas tunti ja sitten vielä viimeiseksi ainakin puoli tuntia. Minusta nuo yllämainitut paistoajat riittävät. Pinta saa olla mukavasti tummentunut, mutta lihaakin mielellään jäljellä vielä syötäväksi saakka, ettei ihan kuivu.

Jokainen tekee tietysti tavallaan ja mausteita oman makunsa mukaan annostellen. Hyviä nämä ovat olleet aina, vaikka sitten vähän sovellettuinakin.

9.5.2013

Emmi Itäranta : Teemestarin kirja - tämäkö on tulevaisuus ?

Emmi Itäranta : Teemestarin kirja 
Luettavaksi ja blogattavaksi  Elisa Kirjalta

Tämä kirja pelottaa. Ei siksi, että tarinassa itsessään olisi varsinaisesti hirveitä kauhun elementtejä tyynen painostavasta tunnelmasta huolimatta. Kirja pelottaa siksi, että sen kuvaama maailma ei välttämättä ole niin kaukana kuin luulisi. Emmi Itärannan kuvaama dystopia toistaa ilmaston lämpenemisen arvioituja vaikutuksia. Mannerjäät sulavat. Merien noustessa peittämään suuria osia mantereista ei juomakelpoinen vesi enää riitä kaikille.

Ihmiskunta reagoi muutoksiin odotetulla tavalla. Taistelut öljystä ja vedestä ovat jo tuhonneet osan jo muutenkin vähiin käyvästä elintilasta. Vahvimmat ottavat vesivarastot haltuunsa ja käyttävät niitä vallan välineinä. Armeijan terrori pitää tavallisen kansan kurissa. Kuulostaako tutulta ?

Noria on kylän teemestarin tytär, jolle isä siirtää perintönä salaisuuden tunturin puhtaasta lähteestä. Makean veden salaaminen on kuolemalla rangaistava rikos, mutta vähitellen Norian on päätettävä jatkaako salaisuuden piilottamista vai auttaako terrorin ja vedenpuutteen alla nääntyviä kyläläisiä. Samaan aikaan kaatopaikalta löytyneen cd-levyn aloittama tarina alkaa purkautua esiin ja tuo näkyviin mahdollisuuksia, joista Noria ei ystävänsä Sanjan kanssa ole osannut edes unelmoida.

Huolimatta synkistä sävyistä, myös toivolla on oma roolinsa. Se ei katoa, vaikka sitä miten lyötäisiin. Niin kauan kuin tarina on piilossa jonkun löydettäväksi, on ihmisillä vielä toivoa paremmasta. Yksilön tehtävänä on kantaa tietoa eteenpäin ja jatkaa matkaa silloinkin kun kaikki rakas ympäriltä on kadonnut.

Tarinasta voisi sanoa paljonkin, mutten halua avata juonta liikaa kirjaan vielä tutustumattomille. Todettakoon siis vain, että tarina soljuu unenomaisella poljennolla eikä sorru itsestäänselvyyksiin tai kaunisteluun. Päähenkilön eli kertojan nuoruus välittyy epävarmuutena ja pienenä varomattomuutena. Tällainen vanhempi lukija haluaisi välillä neuvoa, että ei pidä uskoa mihinkään, aina täytyisi selusta varmistaa.

Tämä kirja kannattaa lukea. Kannattaa lukea siitäkin huolimatta, että tarina jättää vähän epämukavan olon, tai ehkä juuri siksi. Me kaikki voimme tehdä jotain, jottei Teemestarin maailmasta tulisi meidän lastemme todellisuutta. Täytyykin mennä tarkistamaan, miten ne meidän kierrätyslaatikkomme oikein ovatkaan järjestyksessä. Hmm, olihan se kankainen kauppakassi varmasti esillä, ettei tarvitse ostaa muovipusseja ja mites se ruoan hiilijalanjälki taas laskettiinkaan...?

8.5.2013

Uusia kuvioita


Huhtikuun yhteenvedossa mainittujen keskustelujen pohjalta pääsin heti toukokuun alussa aloittamaan mielenkiintoisen yhteistyökuvion. Ei, minusta ei tule miljönääriä. Ei, blogi ei täyty mainosmateriaalista. Ei, kukaan ei sanele minulle, mistä ja mitä kirjoitan. Lyhyesti sanottuna : Minusta ei edelleenkään tule lammasta.

Mistä siis on kyse ? 

Yksinkertaisesti sovin Elisa Kirjan kanssa kirjayhteistyöstä. Saan valita kirjoja luettavakseni Elisa Kirjasta ja sitten kerron, että olen saanut ne Elisa Kirjasta. Kuten aiemminkin, toivon että kirjahöpinäni kiinnostavat ja saavat ehkä jonkun toisenkin innostumaan saman kirjan lukemisesta tai lukemisesta ylipäätään.

Miksi juuri Elisa Kirja ? 

Ensinnäkin, koska saan valita kirjat, joita yhteistyön piirissä luen ja joista kirjoitan. Ihan niin kuin tähänkin asti.

Toiseksi, olen ollut Elisa Kirjan asiakas jo pidemmän aikaa ja erittäin tyytyväinen sellainen.  Ostaminen on helppoa ja tekniikka on pelittänyt aina.

Lisäksi, Elisa Kirja on yksi ensimmäisiä suomenkielisiä sähköisiä kirjoja myyviä nettikauppoja, jossa myös hinnoitteluun on kiinnitetty huomiota. Kirjojen hinnat elävät niiden elinkaaren mukaan ja tarjolla on myös vanhempaa "uustuotantoa" edullisesti. Valikoima kasvaa koko ajan ja samoin myös hintahaitari elää jatkuvasti. Erikoistarjouksista tietysti puhumattakaan... nytkin tuli juuri "sisäpiiriläisille" tarjous, johon tartuin samantien. Niin, ja sisäpiiriläiseksihän pääsee käsittääkseni ihan kuka vaan Elisa Kirjan asiakas... ainakin minulle tuli siitä sähköpostimainosta jo kauan sitten.

Miten yhteistyö näkyy blogissa ? 

Olen jo aloittanut kirjaamaan jokaisen kirja-artikkelin yhteyteen, mistä kirja on minulle tullut. Tämä jatkuu ja Elisa Kirjalta saadut kirjat on myös sellaisiksi merkitty. Artkkeleissa on myös linkki Elisa Kirjan sivuille, jotta kirjat ja palvelu löytyvät mahdollisimman helposti.

Ensimmäinen juttu tulee luettavaksenne huomenna. Olen jo pitkään halunnut lukea Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Se saa siis kunnian olla ensimmäinen Sponssi-kirja tässä blogissa. Kommentit ovat tervetulleita ihan niin kuin tähänkin saakka sekä kirjoihin että sponssaukseen liittyen.

7.5.2013

Rinkeli ronkelin piknikille

Ulkona paistaa aurinko. Istutaan pojan kanssa pihapiknikillä ja uskotaan lujaa siihen, että kohta päästään rannan hiekalle loikoilemaan ja syömään eväitä. Piknikleivässä maistuu kesä.

Kuu kiurusta kesään
puoli kuuta peipposesta
pääskysestä ei päivääkään

Sisko oli viikonloppuna bongannut pääskysen, joten uskottava se on. T-paidalla tarkenee - ainakin takapihan suojaisimmassa aurinkonurkassa.

Muistin täytetyn piknikleivän jostain vanhoista kokeiluistani, kun uudessa lempilehdessäni silmiin osui Timo Linnamäen versio. Se aikaisempi oli kai vuosia sitten Jamie Oliverin ohjelmasta bongattu. Enhän minä tietenkään vanhaa reseptiäni löytänyt enää mistään, mutta ei hätää. Pientä sävellystä "Lintsin" ohjeeseen ja hyvä tuli.

Tämä onkin siitä kiva resepti, että täytteitä voi säätää oman makunsa ja jääkaapin sisällön mukaan. Esimerkiksi pekoni tai pancetta tai vaikka parmankinkku toisivat varmaan ihan oman sävynsä leipään. Juustoksi taas sopisi varmasti myös sinihomejuusto, tai mozzarella jos haluaa venytellä juustonauhoja piknikohjelmaksi. Kuka saa pisimmän pysymään ehjänä ? 

Pisti sinne väliin mitä vaan niin yksi asia on varma. Ulkona ruoka maistuu aina hyvältä. Leipä kelpasi meidän ronkelillekin huolimatta kananmunasta täytteessä.

Täytteiden lisäksi muutin vähän leipätaikinaa. "Lintsillä" oli taikinanesteenä pelkästään jugurttia, mutta jostain syystä se ei tällä kertaa tuntunut oikealta. Jauhotkin vaihtuivat hiivaleipäjauhoista täysjyväjauhojen ja vaaleiden jauhojen sekoitukseen. Alla resepti niin kuin sen itse tein.



Ronkelin piknikrinkeli 

3 dl kuumaa vettä
1 pikkupurkki (200g ) turkkilaista jugurttia
2 pussia kuivahiivaa
1 rkl hunajaa
2 rkl oliiviöljyä
2 tl suolaa
4 dl täysjyvävehnäjauhoja
4 dl vehnäjauhoja (+ leipomisen apuna tarvittava 1-2 dl - riippunee päivästä ja jauhoista)
1-2 kourallista siemensekoitusta (auringonkukkasiemeniä, kurpitsan siemeniä jne)


täytteeksi :
kourallinen silputtua pinaattia (kun sattui jääkaapissa ajelehtimaan)
1 punasipuli hienonettuna
pari kevätsipulia hienonnettuna
puoli pakettia fetaa
2 rkl Tannisen chilinen parikasalaattikastiketta (luomu- ja lähiruokamessujen löytö - tosi herkkua ihan kastikkeenakin)
2 keitettyä kananmunaa hienonnettuna
pari kourallista silputtua minttua ja basilikaa

Sekoita vesi ja jugurtti keskenään. Lisää sekaan kuivahiiva, hunaja, suola sekä 1 rkl oliiviöljyä. Sekoita ja anna seistä muutaman minuutin ajan. Vaivaa sekaan jauhot vähitellen. Lisää viimeiseksi siemenet. Taikina jäi aika löysäksi, joten voit lisätä vielä desin verran vehnäjauhoja niin halutessasi. Itse annoin taikinan nousta puolisen tuntia ja sekoitin sitten pöydällä joukkoon sen verran jauhoja, ettei tarttunut pahasti alustaansa.

Taikinan noustessa, kuullota sipulit ja pinaatti pannussa. Jätä odottamaan.

Vaivaa nopeasti taikinaan 1 rkl oliiviöljyä ja kaavi se hyvin jauhotetulle pöydälle. Minä tein suoraan leivinpaperin päällä niin ei tarvinnut miettiä leivän siirtämistä lopuksi.  Kauli taikina levyksi (noin uunipellin kokoiseksi). Levitä täytteet ja rullaa kääretortun tapaan. Taivuta rinkilärenkaaksi.

Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen ja anna rinkelin nousta noin 15 min. Tee pintaan viillot ja voitele vedellä. Ripottele ja painele päälle siemeniä.

Paista uunissa kiertoilmalla 10min ja sitten ilman puhallusta 15-20min. Anna jäähtyä pellin päällä.

Huhtikuun lempileivät löytää täältä ja sivupalkistahan saa yhdellä lempileipäklikkauksella näkyviin koko sarjan.



5.5.2013

Eeva Tenhunen : Mustat kalat

Eeva Tenhunen : Mustat kalat 
Kirjan ja ruusun päivän ilmaislahja Elisa Kirjalta 

Olen lukenut aika vähän suomalaisia dekkareita. Outi Pakkanen on ensimmäinen mieleentuleva, jolta löytyy ennen 2000-lukua kirjoitettua lukemaani. Niin, ja tietysti Mika Waltari, jonka "Kuka murhasi rouva Skrofin?" taisi olla ensimmäinen koskaan lukemani dekkari. Aikomus on ollut hyvä jo pidemmän aikaa tutustua suomalaiseen dekkarigenreen enemmänkin ja Elisa-kirja auttoi tämän aikomuksen toteuttamisessa mukavasti tarjotessaan Kirjan ja ruusun päivänä ilmaiseksi Eeva Tenhusen Mustat kalat. Ei se kyllä mikään lompakontyhjentäjä ollut päivän jälkeenkään - viimeksi näin hintana 6 euroa eli ihan mukavaa pokkaritasoa.

Minä pidin kirjasta kovasti. Se on kirjoitettu 60-luvulla, mikä näkyy ihanasti vähän vanhahtavassa kielessä sekä ah, niin kohteliaasti käyttäytyvissä henkilöhahmoissa. Varsinkin tapa puhua ihmisistä  neiteinä, täteinä tai tohtoreina kuulostaa jotenkin herttaiselta, vaikka kyse onkin murhatarinasta. Miljöönä tarinassa on Olavinlinna, joka tarjoaa sopivan dramaattiset puitteet jännittäville tapahtumille.

Neiti Rautio eli Liisa, saapuu Olavinlinnaan oppaaksi tuuraamaan jalkansa loukannutta tuttua. Linnassa on töissä myös Liisan opiskelutovereita ja löytyypä joukosta yksi yliopiston professorikin. Liisan kertomana kuulemme nuorten välisistä suhteista ja hänen kanssaan ihmettelemme myös, mitä ystäville on alkukesästä oikein tapahtunut. Toveruus on muuttunut vähän väkinäiseksi ja vakailta näyttäneet parisuhteet katkenneet. Sitten tapahtuu murha. Tutkimusten edetessä Liisa joutuu huomaamaan, ettei tuntenutkaan ystäviään niin hyvin kuin luuli. Miltei jokaisella on salaisuuksia ja heistä löytyy uusi, useimmiten epämiellyttävä puoli. Kun murhaaja selviää, ei mikään ole niin kuin ennen.

Mustat kalat on perinteinen dekkari, jossa tarina etenee mutkien kautta ratkaisuunsa. Se on hyvin kirjoitettu. Minä luulin arvanneeni murhaajan, mutta sitten kirjailija heittää hiekkaa silmille enkä enää ollutkaan ihan varma. Aina loppuratkaisuun saakka. Tässä on sopiva kirja niille, jotka pitävät vähän Christiemäisestä tarinankerronnasta eivätkä kaipaa kuvauksia seksistä ja väkivallasta jännityksen ylläpitämiseksi.

4.5.2013

Uusi lempilehtiehdokas ja tabbouleh-salaattia kahdella tapaa


Tabbouleh on salaatti, joka tulee säännöllisesti vastaan monessa paikassa. Alunperin sitä on syöty erityisesti Välimeren itä- ja eteläpuolella ja versioita lienee edelleen yhtä monta kuin kokkejakin. Kaikille näkemilleni versioille yhteistä on se, että siinä on jonkinlaisia ryynejä - useimmiten vehnästä, couscousia tai bulghuria - sekä yrttejä, vähintäänkin kai persiljaa ja minttua. Muuten ainekset samoin kuin salaatin väri vaihtelevat kerrasta toiseen.

Viimeksi tabbouleh vilkutteli minulle Mondo Ruoka & Matka -lehden kansikuvassa. Kun samasta lehdestä oli ollut juttua myös muutamassa blogissa (bloggareita oli yhdessä artikkelissa kokkaamassa vietnamilaista ruokaa), niin lehti lähti ruokakassiin mukaan.

Hyvä oli, että lähti. Taisin löytää uuden lempilehden. Tähän asti olen säännöllisesti lukenut pääasiassa Glorian ruoka ja viini -lehteä ja englantilaista Delicious-lehteä muiden ruokalehtien ilmestyessä lukulistalle varsin satunnaisesti. Pelkkä matkalehti ei  myöskään olisi kaupasta lähtenyt mukaan. Vaikka on kiva lukea maailman eri paikoista, en kuitenkaan ehdi matkustamaan niihin jokaiseen. Ruokaresepteillä taas pääsee kurkistamaan eksoottisempiinkin maihin ihan omasta keittiöstä käsin.

Ruoka & Matka on myös onnistunut tasapainottamaan mukavasti pienet makupalat trendeistä, tuotteista ja resepteistä pidempien ruoka-artikkelien kanssa. Lehdessä on kutkuttavastii myös sekä tietoa maailmalta löytyvistä visiitin arvoisista paikoista että siitä, miten maailma on saapunut ruoan muodossa koettavaksi myös tänne Suomeen. Pääasiassa tietysti pääkaupunkiseudulle, mutta kun täällä asumme mekin, niin minua se ei  lukijana pahemmin häiritse.

Päädyin siis kivan lehden pariin tabbouleh-salaattia seuraamalla. Kyseinen salaatti on näin kevään tullessa tuttu vieras meidän omassa ruokapöydässämmekin. Viimeisen viikon sisään on meillä sitä syöty pariinkin otteeseen. Ensimmäinen versio oli isännän vihreä tabbouleh, jossa pääroolissa ovat tällä kertaa keitetyt ohrasuurimot, jotka on sekoitettu valkosipulin, kurkkupalojen, sokerihernepalojen, sitruunamehun ja oliiviöljyn kanssa. Siihen kun lisää isot kouralliset silputtua persiljaa, korianteria ja minttua, niin herkullinen lisukesalaatti on valmis. Meillä sitä nautittiin samaa teemaa noudattaen eli sitruunalla, valkosipulilla ja yrteillä (+ tilkalla oliiviöljyä) marinoitujen kanasuikalevartaiden kera.

Ruokapöydän klassikkopaikan meillä kuitenkin varaa itselleen ruokaisa tabbouleh, jossa vähän kapinallisesti on myöskin pekonia höysteenä. En ole ihan varma, voiko tätä virallisesti enää tabbouleh-salaatiksi kutsuakaan, mutta sillä nimellä se on meillä kulkenut viimeiset parikymmentä vuotta.

Meidän perheen klassikkotabbouleh

1/2 pakettia couscous-ryynejä
1 dl viinirypäleensiemenöljyä
1 dl sitruunamehua
hyppysellinen suolaa ja pippuria
puolikas punainen sipuli hienoksi silputtuna
minttua silputtuna iso kourallinen tai 1 rkl kuivattua minttua
puolikas kurkku kuutioina
1 1/2 paprikaa kuutioina
tomaattia kuutioina saman verran kuin paprikaa
avokadoa, jos tekee mieli
paketti pekonia pieninä paloina ja rapeaksi keskilämmöllä paistettuna


Olen huomannut tässä salaatissa ainesten lisäämisjärjestyksen vaikuttavan suuresti makuun. Näin tulee minusta parasta.

Kaada couscous-ryynit kulhoon. Kuumenna vettä kiehuvaksi ja kaada sitä ryynien päälle sen verran, että ne juuri ja juuri peittyvät. Jätä kannen alle kymmeneksi minuutiksi. Sekoita öljy, sitruunamehu ja suola & pippuri.
Erottele haarukalla ryynejä toisistaan ja sekoita kastike joukkoon. Silppua sekaan minttu ja sekoita sipuli. Sekoita hyvin ryynien kanssa.

Lisää tomaatti, kurkku ja paprika. Sekoita.
Lisää avokado ja sekoita taas.
Lisää lopuksi pekonipalat sekä osa pannulle jääneestä rasvasta. Sekoita taas hyvin.

Anna makujen tasaantua tunnin tai kaksi.

3.5.2013

Perjantain pikaruokaa - pestopastaa


Pestopasta on varmaan yksi maailman herkullisimmista pikaruuista. Sitä voisi kuvitella nopeuden johtuvan purkkipestosta, mutta itse asiassa ei peston itse tekeminenkään vie yhtään sen enempää aikaa kuin pastan kiehuminenkaan. Varsinkaan, jos omistaa pienen tehosekoittimen - morttelista en väitä mitään.

Tätä meillä syödään säännöllisin väliajoin ympäri vuoden. Talvella tuomaan kesän tuntua, ja kesällä koska on kesä... Syksyllä ja keväällä ihan muuten vaan.

Peruspestopasta

Pistä pastavesi kiehumaan ja keitä pastaa paketin ohjeen mukaan.

Riivi kahdesta basilikanipusta lehdet ja ohuemmat varret tehosekoittimeen. Lisää pikkupussi pinjansiemeniä (jotkut haluavat ne paahdettuina, minä yleensä en), pari isoa kourallista parmesaaniraastetta, loraus sitruunamehua, ripaus suolaa ja puolikas valkosipulinkynsi raastettuna. Anna koneen hyrrätä ja lisää oliiviöljyä sen verran, että seos muuttuu tahnamaiseksi.

Valuta pasta, sekoita peston kanssa ja nauti. Muista ottaa pikkuisen pastan keitinvettä talteen. Sillä voi hiukan ohentaa pestoa, jos se ei näytä kunnolla sekoittuvan.


2.5.2013

Huhtikuun luetut ja blogatut


Huhtikuu olikin mielenkiintoinen kirjakuukausi monellakin tapaa, eikä pelkästään luettujen kirjojen sisällön vuoksi. Kuukauden aikana luin elämäni ensimmäisen arvostelukappaleen ja olen ollut ihan täpinöissäni siitä, että kelpasin sitä lukemaan ja siitä kirjoittamaan. Bloggaus tulee tässä toukokuun aikana. Lisäksi sovin huhtikuun aikana kirjoihin liittyvästä blogiyhteistyöstä, josta myös varmasti tulette kuulemaan monesti lisää.

Blogien kaupallistumisesta ja siihen liittyvästä problematiikasta käytiin kiivasta keskustelua niin kirjablogien kuin ruokablogienkin puolella. Ajatuksiani aiheesta voi lukea täältä. Minä en ainakaan koe itseäni lampaaksi, vaikka näitä yhteistyökuvoita tässä viritelläänkin. Näillä kuvioilla en myöskään rikastu penniäkään, kunhan säästän kuluissa jonkin verran.

Sitten ne kirjat. Huhtikuun aikana lun kaikkiaan yhdeksän kirjaa. Päällimmäisenä mielessä on edelleenkin jo maaliskuussa ajatukset vallannut Haruki Murakamin 1Q84. Minusta on kohta tulossa oikea Murakami-fani. Toinen vaikuttava lukukokemus oli suomalainen uusi tuttavuus eli Markus Nummen Kiinalainen puutarha.

Murakamin luin tällä kertaa englanniksi. Muuten kielijakauma oli huhtikuussa seuraavanlainen : suomeksi 4, englanniksi 4 ja ranskaksi 1. Ranskankielinen luettu kirja oli  Foenkinoksen La délicatesse (suom. Nainen, jonka nimi on Nathalie) - lisäksi hoidin bloggausrästejä pois alta ja kirjoittelin teille skandaalinkäryisestä tarinoinnista Ranskan historiasta. Toinen bloggausrästi oli Enni Mustosen mainio Yllätysperintö.

Murakamin jo mainitsin lukeneeni englanniksi. Toiset englanninkieliset olivat :
Ngaio Marshin perinteikäs dekkari Swing, Brother, Swing
sekä S.J. Parrisin Tudorin aikaan sijoittuvat dekkarit Giordano Brunosta Prophecy ja Sacrilege.

Suomeksi taas luin ja bloggasin seuraavista :
Jo edellämainittu Markus Nummen Kiinalainen puutarha - vaikuttavaa historiankuvausta, joka varmasti vetää minut lukemaan kirjailijan muitakin teoksia
Riikka Pulkkisen Raja 
Eeva Tenhusen Mustat kalat - suomalaista dekkariperinnettä, josta kovasti tykkäsin
Deon Meyerin Kuolema päivänkoitteessa

Kaikista en vielä ole blogannut, mutta tarkoitus olisi. Lisäilen linkkejä sitten sitä mukaa varmaan tännekin.

Kielijakauman lisäksi on aina mielenkiintoista seurata, mistä kirjat ovat käsiini tulleet. Huhtikuun aikana omia ostettuja oli 3, lahjaksi saatuja 4 (lahjakortti tai kirja itsessään, kun oli nuo synttäritkin tuossa), Elisa-kirjan ilmaiskirja Kirjan ja ruusun päivältä ja sitten se yksi saatu arvostelukappale. E-kirjoja luetuista oli 5 ja paperisia siis 4. Genret liikkuivat dekkareista historiaan ja viihteestä maagiseen realismiin.

Sellainen siis oli huhtikuu. Innolla odotan toukokuun kirjakuukautta. Jo nyt on näkyvissä paljon mielenkiintoista luettavaa ja kerrottavaa.

Maaliskuun luetut löytää täältä.

1.5.2013

Lasten kanssa elokuvissa - Croodit


Jos vappuna jostain syystä aika tulee lasten kanssa pitkäksi eikä keli suosi piknikkiä (tosin ainakin tällä hetkellä aurinko paistaa vielä) niin elokuva on hyvä vaihtoehto. Ja Croodit erittäin hyvä valinta katsottavaksi.

Yli 7-vuotiaille tarkoitettu elokuva saa silmät kyyneliin liikutuksesta ja naurattaa vatsalihakset melkein kipeiksi. Hauskinta oli seurata sitä, miten äiti nauroi välillä vähän eri kohdissa kuin pojat eli elokuvasta löytyy useampia tasoja eri ikäisille. Silti se on sellainen ihanan harmiton ja vilpittömän oloinen.

Croodit ovat esihistoriallisia ihmisiä, jotka ovat tähän saakka selvinneet elämällä varoen ja piiloutumalla luolaan - no, suurimmaksi osaksi aikaa. Sitten maailma mullistuu eikä luolaa enää ole. Selvitäkseen eteenpäin on Croodien lähdettävä pitkälle matkalle kaukaiselle vuorelle. Oppaakseen he saavat Kundin, jonka avulla suurimmat vaarat vältetään. Vähitellen Croodit oppivat, että kaikki uusi voi olla vähän pelottavaa, muttei välttämättä vaarallista.

Ihania värejä, hauskoja henkilöhahmoja, vaarallisia tilanteita, ripaus rakkautta ja hyppysellinen fantasiaa. Siinä on oiva resepti viihdyttävälle elokuvahetkelle. Sen verran hurjia maisemia ja petoja filmissä tosin näkyy, että alle kouluikäisen kanssa kannattaa tarkkaa harkita sietokykyä. Elokuva itsessään ei ole varsinaisesti pelottava, mutta isolla ruudulla irvistelevä kissapeto tai niskaan romahtavat kivimassat saattavat varsinkin 3D-elämyksenä olla turhankin vaikuttavia pienelle katsojalle, vaikka äiti tai isä istuisikin vieressä.

Äiti tykkäsi, pojat tykkäsivät, kummitäti tykkäsi - pitkästä aikaa oltiin harvinaisen yksimielisiä. Tämä taidetaan meille hankkia dvdnäkin. Kestänee nimittäin useammankin katsomiskerran...